?

Log in

No account? Create an account
Kommentteja kirjoitukseen "Aktivisti ja postmoderni". Markus Termosen vastaus edelliseen. - Antti Rautiaisen kirjoituksia — LiveJournal
joulukuu 3., 2006
06:37 pm

[Linkki]

Previous Entry Share Next Entry
Kommentteja kirjoitukseen "Aktivisti ja postmoderni". Markus Termosen vastaus edelliseen.
Kommentteja kirjoitukseen "Aktivisti ja postmoderni"

Tarvitaanko "suuria kertomuksia"? Missä määrin yhteiskunnan (väitetty) jälkiteollistuminen vie pohjaa vanhoilta subjektiivisuuden, toiminnan, teorian ja moraalin malleilta? Mitä hyödyllisiä asioita postmoderni filosofia sisältää? Tärkeitä kysymyksiähän nämä ovat. Joka tapauksessa näen Antti Rautiaisen kirjoituksessa eräitä puutteita, jotka samalla liittyvät siihen, miten huomionarvoisina kirjoituksen päätelmiä voi pitää. Käsittelen niitä tässä melko yleisellä tasolla, käymättä juurikaan käsiksi yksittäisiin virkkeisiin.



Mielestäni ensimmäinen puute tulee "postmodernin" määrittelyn ohuudesta, joka aiheuttaa sen, että "postmoderniksi" voidaan nimittää melkein mitä tahansa. Nähdäkseni postmodernin relevanssi (ja merkitys) vaihtelee jonkin verran siitä riippuen, puhutaanko taiteesta, tieteestä, yhteiskunnan rakenteesta vai poliittisista filosofioista, mutta jos vaikka aloitetaan filosofiasta, niin "modernien kertomusten" (esim. sekä sosialistinen että kapitalistinen "edistys") ja ideologioiden lopun lisäksi on kyse esimerkiksi siitä, että modernille ominainen pinnan ja perustan kahtiajako sekä dikotomia kyseenalaistetaan (kahtiajako, joka esiintyy kysymyksissä kuten "millainen ihminen todella on?") - siis kiistetään tällaisen kerrostumisen totuudellisuus, eikä suinkaan sitä, että kahtiajaolla olisi ollut merkitystä yhteiskuntamallien ja "todellisuuden" tuottamisen kannalta. Tämä ei tarkoita "pinnallisuutta" (yleinen väärinkäsitys, tosin ei välttämättä Rautiaisella), vaan vallan kentässä rakentuneisuuden sekä kerroksisuuden tiedostamista ja valppautta tässä suhteessa. Esimerkiksi identiteettien moninaisuus ei tarkoita sitä, että identiteetit ovat satunnaisia tai merkityksettömiä, vaan pikemminkin postmoderni tunnistaa rakentuneisuuden lisäksi liikkeen ja ei-lopullisuuden mahdollisuuden, jatkumot sekä ei-jatkuvuudet, ja analysoi niitä.

Tässä yhteydessä en voi olla puhumatta "jälkistrukturalismista", joka mainitaan usein postmodernin yhteydessä. Se ei viittaa rakenteiden jälkeiseen aikaan, pinnalliseen kepeyteen tms. vaan se viittaa sen kyseenalaistamiseen, että "struktuuri" yksipuolisesti määrittäisi sen mitä "subjekti" on (käyttäytymismalliltaan, intresseiltään, arvomaailmaltaan jne.), samalla kun kyseenalaiseksi asetetaan myös "kartesiolainen" käsitys subjektin ja tietoisuuden ykseydestä sekä tämän ykseyden täydellisestä autonomiasta. Siis kyse on tietystä "ontologisesta" lähtökohdasta, jossa samanaikaisesti ymmärretään subjekti vallan kentässä rakentuneeksi ja totaaliseen itsehallintaan kykenemättömäksi, kuin myös nostetaan subjektiivisuus, halu ja murtumat keskeisiksi tekijöiksi samaisen kehikon rakentumisen kannalta (ts. moninaisuus tuottaa Imperiumin). Kyse on sisäisen ja ulkoisen suhteesta, jossa ulkoista ei ole rajattu, ja jossa sisäinen ero on aina läsnä.

(Taiteen kannalta voidaan sanoa, että "postmoderni" on itsetietoista, rajoilla leikkivää ja erilaisia elementtejä tarkoituksellisesti yhdistelevää. Usein tämä tarkoittaa esimerkiksi tiettyä itseironisuutta ja hankalaa lokerointia.)

Määrittelyn ohuus aiheuttaa luonnollisesti myös yksityiskohtaisia ongelmia eikä vain yleisen tason ongelmia. Joissakin kohdissa esimerkiksi heijastuu oletus siitä, että postmodernissa tai postmodernin mukaan jokainen välittää korkeintaan omasta pienyhteisöstään tai että postmoderniin kuuluisi taistelujen supistaminen paikallisiksi. Varmaankin tällaisia piirteitä on liittynyt jälkiteollistumisen kehitykseen, esim. Thatcherin Iso-Britanniassa, mutta mikä on niiden yhteys postmoderniin filosofiaan? On painotettava, että postmoderni filosofia on materialistista siinä merkityksessä, että se ei ole universaalia "transsendentaalisessa" merkityksessä, totuudellisen yleispätevyyden ja jumalallisuuden merkityksessä, vaan että se on "immanenttia", universaalia maallisessa merkityksessä. Tässä materiaalisessa tasossa tapahtuu yhteiskuntia ja yhteisöjä uusintava tuotanto ja ylipäätään subjektien toiminta. Toisin sanoen postmodernin filosofian subjektiivisuus ei tarkoita "ääriyksilöllisyyttä" vaan immanenssin korostamista, samoin kuin valintojen yksilöllisyyden korostaminen ei tarkoita niiden redusointia jokaisen omiksi elämäntapa-asioiksi, ja kansalaisoikeuksien korostaminen ei tarkoita, että yksilö on kaiken perusta.

Kirjoituksen toinen puute on nähdäkseni filosofisten lähtökohtien ja toteuteneen "postmodernisoitumiskehityksen" suhteen jättäminen erittelemättä. Jo postmoderni teoria sinänsä on sekä teoreettisten lähtökohtien tuottamista että yhteiskunnissa tapahtuneiden muutosten tulkitsemista - itse asiassa joitakin jälkimmäisistä voi pitää ensinmainittujen "rekuperaatioina", ikäänkuin haltuunottoina omiin tarkoituksiin. Esimerkiksi Deleuzen ja Guattarin rihmastomalli ei ole ainoastaan tietty vuorovaikutuksen, subjektiivisuuden jne. malli, vaan se on myös todellistunut: internet on rihmasto (monta sisään- ja uloskäyntiä, keskusinstanssin - jota ei ole - ennakoimattomat ja kontrolloimattomat väylät jne.), samalla kun se on kohdannut kontrollin, yksityistämisen ja keskittämisen tendenssejä. Sama koskee tuotannon jälkiteollistumista (siis esim. sen informaatio- ja kommunikaatioluontoistumista, mikä ei suinkaan tarkoita teollisuuden tai tuotannon katoamista, kuten teollistuminenkaan ei merkinnyt esim. maatalouden katoamista, vaan sen teollistumista): fordistisen liukuhihnatyön mallin tuhoaminen (ei toki vielä absoluuttisena siirtymänä) oli myönteinen asia, sen pakonomaisesta tylsyydestä eroonpääseminen oli loistavaa, mutta samalla tuotannon immaterialisoitumista on käytetty yritysten johdon ehdoilla tapahtuneeseen joustavuuteen, lisäarvon tuottamisen, tuottavuuden ja työajan tehostamiseen - ja usein pukien tämä "tiimityön" kaapuun. Muitakin esimerkkejä on: ideologioiden kuolema on rekuperoitu historian lopuksi ja vaihtoehdottomuudeksi, liikkumisen vapaus ja diversiteetti on rekuperoitu komennoksi, jossa jokainen etnisyys on kyllä tervetullut kunhan tekee kuten käsketään ja asettuu omalle paikalleen jne.

Mikään teoria ei ole absoluuttisen vastuullinen sen käyttömalleista, kuten se ei ole myöskään absoluuttisen vapaa tästä vastuullisuudesta. Teoria on jotain käytettäväksi, ei totuuden kuva. Välillä vaikuttaa siltä, että Rautiaisen kirjoitus unohtaa nämä asiat.

Kolmantena puutteena nostan esiin kirjoituksen oletukset ideologian tarpeellisuudesta moraalisuuden ja toiminnan edellytyksenä. Kirjoitus viittaa "moralisointiin" myönteisenä menetelmänä, siis jonkinlaiseen tyrkyttävään valistukseen. Saattaa olla, että suuria kansanjoukkoja on liikuteltu demagogialla, ja että uskomukset yhtenäisistä ja kiinteistä luokka-asetelmista tai yksinkertaisista totuuksista ovat tuottaneet valtavia mobilisaatioita, mutta tarvitseeko niiden perään sen vuoksi haikailla. "Moraali" ei mielestäni ole vain jotain mikä tulee ylhäältä, vaan se on eettinen prosessi, joka rakentuu vuorovaikutuksessa. Moraalinen itsereflektiivisyys on osa postmodernia filosofiaa, eli postmoderni ei ole moraalin negaatio. Toiminta taas ei vaadi uskoa universaaliin (transsendentaalisessa merkityksessä) oikeellisuuteen, ja postmoderni filosofia on opettanut mm. tämän (yhdessä feminismin kanssa - kenttä jonka sangen hedelmällistä suhdetta postmoderniin filosofiaan ei kirjoituksessa mainita): sijoittuneisuuden politiikka ei ole vastarinnan este (en tarkoita sijoittuneisuutta jäykässä "paikallisuuden" merkityksessä, vaan sijoittuneisuutta johon kuuluu liikkuminen, joskaan ei välttämättä fyysisesti). Muu lähestymistapa saattaa olla suorastaan haitallinen, sillä jos oman sijoittuneisuuden (sukupuoli, etnisyys, ikä, vauraus, seksuaalisuus) reflektointi ja siitä kommunikoiminen muiden kanssa jäävät toteuttamatta, mitä muuta politiikka silloin on kuin toiminta- ja ajattelumallien jäykkää asettamista ylhäältä. En usko, että Antti Rautiainen tavoittelee täsmälleen tällaista käsitystä politiikasta, mutta toisaalta kirjoitus ei paljasta sitä, mitä vaihtoehtoja hän näkee sijoittuneisuuden politiikalle.

Neljäntenä puutteena näen kirjoituksen väitteen, että "post-autonomeilla" ("autonomian kuolema" viittaa muuten myös ensinnäkin kyllästymiseen sen suhteen, miten "autonomia" oli tapana julkisuudessa liittää lasinsirpaleisiin ym. sekä toisaalta siihen autonomian käsitteen heikkouteen, jonka mainitsin aiemmin kirjoittaessani "jälkistrukturalismista") olisi käsitys "postmodernin väistämättömyydestä". Kiistääkö kirjoittaja täysin kaikki yhteiskuntateorian laajassa piirissä esitetyt (joskus ristiriitaisetkin) tulkinnat yhteiskuntien jälkiteollistumisen tapahtumisesta? Onko "väistämättymyysoletuksen" tukemista se, että pyrkii huomioimaan näitä tulkintoja toiminnassaan? En ymmärrä ajatuskulkua, jossa jonkin jo jossain määrin tapahtuneen huomioiminen edustaa sen pitämistä väistämättömänä. Ymmärtäisin koko väistämättömyysoletuksen käsitteen paremmin, jos kirjoitus viittaisi tilanteeseen, jossa joku taho pitäisi väistämättömänä jotain sellaista, mikä tämän tahon mielestä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa.

No, myönnettäköön että postmodernisoitumisessa tai jälkiteollistumisessa on toki kyse prosessista, ja usein eriaikaisesta sellaisesta (minkä "postmodernistit" saattavat joskus unohtaa), joten ehkä Rautiainen viittaa kritiikissään "post-autonomien" (oletettuun) oletukseen siitä, että tälle jo alkaneelle prosessille ei ole vaihtoehtoja, tai että sitä ei voi kääntää. En tiedä mitä Rautiainen esittää vastaukseksi tai vaihtoehdoiksi näille (oletetuille) väitteille, mutta itse en pidä toivottavana ainakaan haikailua mahdollisesti teollisen ajan ja kansallisvaltioiden aikakauden perään, ja luulenpa, että Rautiaisen tarkoittamat tahot pikemminkin haluavat esim. globalisaation (postmoderni ilmiö!) suhteen rakentaa sille toisenlaista sisältöä (tarkemmin minkälaista, se on toinen tarina) kuin pitävät sen nykymallin jatkumista väistämättömänä. Mielestäni tämä kertoo myös suhtautumisesta jälkiteollistumisen kehitykseen, mutta siitä voidaan nostaa esimerkiksi myös antagonistisen perinteen tuottama immateriaalisen työn analyysi (ks. esim. http://www.valkohaalarit.org/suomi/tutkimus.htm), jossa lyhyesti sanoen esitetään tuotanto-osapuolien vastakkainasettelun muoto joustavassa kommunikatiivisen työn mallissa, eikä suinkaan siunata mainittua kehitystä joka suhteessa.

Haluan myös painottaa yhä subjektiivisuuden ja halun merkitystä postmodernissa teoriassa: se, että "massaliikkeet" ja yhdenmukaisuus julistetaan kuolleeksi, ei ole ainoastaan teollisen yhteiskunnan loppuun liittyvä asia, vaan se on halujen ilmausta. Sellaista subjektiivisten halujen ilmaisemista, joka nostaa esiin asioiden kuten elämänlaadun, ajankäytön, yhteisöllisen nautinnon ja tuotannon kommunikatiivisuuden tärkeyttä. Subjektiivisuus ei ole väistämättömyyttä, vaan, kuten sanottua, immanenssia.

Markus Termonen
<markuste@nic.fi>
http://megafoni.kulma.net

(Jätä vastaus tähän)

 Sivun tarjoaa LiveJournal.com