?

Log in

No account? Create an account
Antti Rautiaisen kirjoituksia
joulukuu 3., 2006
06:38 pm

[Linkki]

Previous Entry Share Flag Next Entry
Aktivisti ja postmoderni
Artikkeli, jonka kirjoitin tammikuussa 2001, paljolti vastaukseksi Anton Montin paljon keskustelua herättäneeseen kirjoitukseen "Valkoinen on taistelun väri, hyvästi punainen ja vihreä". joka on julkaistu Muutoksen keväässä #17 toukokuussa 2000, sekä Voima-lehdessä myöhemmin samana vuonna. Montin artikkeli oli italialaismallisen valkohaalariliikkeen keskustelunavaus Suomessa, se mainitsee lähteikseen kirjoituskokoelman Multitudes, biopolitique et biopouvoir - Exils - Paris 2000 ja M. Hardt, T. Negri - Empire - Harvard University Press, Harvard 2000. Suomalaisia osallistui "aktiiviseen kansalaistottelemattomuuteen" valkohaalarien riveissä Prahassa syyskuussa 2000, Suomen maaperällä valkohaalarit debytoivat itsenäisyyspäivän kuokkavierasjuhlilla joulukuussa 2000.



Vaihtoehtolehtiin juttuni ei kelvannut pituutensa vuoksi, joten julkaisin sen ensimmäistä kertaa verkossa lokakuussa 2001. Kirjoitus on nyt jo varmasti osin vanhentunut, ja osa sen teeseistä oli tarkoitettu kärjistyksiksi alun perinkin.

Aktivisti ja postmoderni



Postmodernin teorialla tarkoitetaan muun muassa ideaa "suurten kertomusten" loppumisesta, näitä "modernin kertomuksia" ovat muunmuassa ideat kaiken selittävistä tieteellisistä ja poliittisista teorioista kuten kansallisuusaatteesta. Postmodernin (epä)ideologia (tästä eteenpäin myös lyhyemmin postmoderni) on siis kaikkien suurten ideologioiden totaalinen vastakohta eli negaatio, se on alati syntyvien ja kuolevien, eri tasoilla liikkuvien teorioiden, aatteiden ja identiteettien verkosto. Yhteisön palveleminen korvautuu yksilön itsensätoteuttamisella, velvollisuudet vapauksilla. Jokainen on omillaan tai saa tukea enintään omalta pienyhteisöltään (eli teknonomadiheimoltaan), mutta toisaalta ei ole myöskään olemassa kaikille yhteisen yhteisön painetta joka rajoittaisi yksilön toimintaa - teknonomadiheimon normit voivat olla tiukat mutta heimonsa jokainen valitsee itse. Yksilöllisten ja alakulttuuristen arvojen merkityksen kasvu, ja laaja-yhteisöllisten ja valtakulttuuristen arvojen merkityksen väheneminen on selvää jokaiselle yhteiskuntamme kehitystä seuraavalle. Tämä postmodernin epäideologian voittokulku on historiallista jatkumoa sitä edeltäneelle modernin vallankumoukselle, ja sitä edeltäneelle porvarilliselle vallankumoukselle.

Vapauksien ja identiteettien moneuden voittokulku

Porvarillinen vallankumous oli seuraus teollistumisesta, ja sen selkeä kiinnekohta on Ranskan suuri vallankumous. Porvaristo murskasi feodaaliyhteiskunnan tiukan, syntymästä kuolemaan seuraavan statushierarkian - nyt kuka tahansa rikastunut tuli yhtä arvokkaaksi, vastaavasti pennitön aatelinen ei ollut enää minkään arvoinen. Kaupungistuminen on porvarilliselle vallankumoukselle sekä osasyy että seuraus - kaupunkien kasvu mahdollisti työnjaon ja yritystoiminnan jatkuvan erikoistumisen, feodaalijärjestelmän elinehto oli talouden tiukka kontrolli ja se ettei hallitseminen vaatinut suurta oppineisuutta. Ja kaupungistuminen on myös postmodernin vallankumouksen osasyy ja seuraus - sosiaalinen kontrolli onnistuu vain yhteisössä jonka jäsenet tietävät toistensa asiat. Kaupunkiyhteisö on niin laaja ja tiivis, että sen asukkaiden on osattava pitää huoli omista asioistaan ja antaa toisten huolehtia omista asioistaan, muuten ajaudutaan jatkuvaan konfliktiin. Jos maanantai-aamun ruuhkametrossa ihmiset kyyläisivät toisiaan samaan tapaan kuin kyläyhteisössä ikään, seurauksena olisi murhia.

Ja siinä missä yleisten normien läpilyöminen on kaupunkiyhteisössä aina vain vaikeampaa, on omien vapaus- ja identiteettioikeuksien puolesta taisteleminen aina vain helpompaa. Talonpoikaiskapinan voi niittää peltoon kuin viljan ikään, mutta sama operaatio kaupungissa vaatii koko kaupungin, ja samalla koko talousjärjestelmän tuhoamista. Näin ollen laajamittaista kaupunkivastarintaa kohdatessaan päättäjien on joko tehtävä pieniä myönnytyksiä, tai rajoitettava väkivallan käyttöä sitä kukistaessa - tätä vartenhan poliisi-instituutio 170 vuotta sitten perustettiin tiettyjä armeijan aikaisempia tehtäviä hoitamaan. Ja nykyään yksilöllisyys on huudossa myös maaseudulla - onhan Länsi-Suomenkin maatilat rakennettu oman pellon ääreen jo viimeiset parisataa vuotta.

Perinteisen kaltaisen yhteisöllisyyden hiipuminen ei tietenkään ole pelkästään yhteisöjen kasvun luontainen seuraus - päinvastoin, yhteisöllisyyden tuhoaminen on usein ollut äärimmäisen väkivaltainen ja vaativa prosessi. Yksilöiden, ydinperheiden ja pienten kaveripiirien (eli teknonomadiheimojen) varaan rakentuva yhteiskunta on ilman muuta paljon helpompi kontroloida kuin laajojen konfliktiin suuntautuneiden (eli antagonististen) identiteettien, esimerkiksi työväenluokkaisuuden läpäisemän Tietysti vastaavasti laajojen konformististen, kuten nationalistisen identiteetin läpäisemän yhteiskunnan kontrolointi on kaikista helpointa.

Solidaarinen yhteisö on vastustuskykyinen kapitalistisen yhteiskunnan valtapyramideille, siksi esimerkiksi alkuperäiskansojen vanhat uskonnot ja elinkeinot on pitänyt hävittää. Pelkällä kepillä perinteisen yhteisöllisyyden tuhoaminen ei kuitenkaan onnistu koskaan, siksi tarvitaan myös porkkanaa. Universaalissa kapitalismissa mahdollisuuksia rajoittaa vain käytössä oleva rahan määrä, siksi kautta aikain monet ovatkin lähteneet globaaliin peliin mukaan aivan vapaaehtoisesti. Henry Fordin hyväpalkkaisen työväenluokan malli pystyi siihen mihin kaikki lakkorikkurit, pyssymiehet ja mustat listat yksin eivät pystyneet - Amerikan työväenluokan kesyttämiseen.

Erään kamppailun kuolema

Sosialismi ja erityisesti anarkismi syntyivät 1800-luvun alussa postmodernin vallankumouksen alkusoitoksi - nyt esitettiin vaatimus porvariston juuri itselleen taistelemien vapausoikeuksien levittämiseksi koko työvälenluokkaan. 1800-luvun puolivälissäanarkokommunistit ja kommunistit veivät vaatimuksen maksimiinsa, jos yksityisomaisuudettomuudesta tulisi normi, ei etuoikeutettua luokkaa voisi enää syntyä. Vaikka anarkokommunismi ja kommunismi ovat porvarillisen vallankumouksen modernistisia lapsia siinä kuin kapitalismikin, niiden taistelu kapitalismia vastaan sisältää postmodernin syntyelementit - postmoderniin ajauduttiin näiden liikkeiden radikaalien taisteluiden (kuten 1968) synnyttämien kompromissien kautta.

Suuri osa niistä instituutioista joita vastaan anarkistit alunperin 200 vuotta sitten aloittivat offensiivinsa on joko pahasti rapistunut (kuten kirkko ja konservatiivinen seksuaalinormisto) tai joutunut käymään läpi huomattavan kasvojenkohennusoperaation (kuten valtion näennäinen muuttuminen kuninkaan jumalalta saadun valtaoikeuden turvaajasta sosiaalikassaksi). Alkuperäisen päämäärän, eli vapaan ja solidaarisen yhteiskunnan, toteuttamiseen on kuitenkin vielä paljon matkaa. Kommunismin autoritäärinen siipi taas kääntyi pois "porvarillisilta" juuriltaan jo 150 vuotta sitten - Marx tuomitsi vapausoikeudet ja demokratian, josta Lenin ja hänen seuraajansa vetivät äärimmäiset johtopäätökset terrorikoneistoaan pystyttäessään.

Erään teorian kuolema

Marx uskoi historialliseen teleologismiin, kapitalismin rautaiset lait eli kasautuminen ja kurjistuminen tulisivat välttämättä johtamaan proletariaatin vallankumoukseen. Tämä osa Marxin ajatuksissa on perintöä Hegeliltä, joka uskoi että historia toteuttaa jotain tarkoitusta ja on siis deterministinen, eli ennalta määrätty prosessi. Koska vallankumousta ei ole tullut, ainakaan sellaisena kuin alunperin oli tarkoitus, on perinteinen marxilaisuus ajautunut kriisiin. Eri marxilaisuuden siivet ovat omaksuneet erilaisia ratkaisuja päästäkseen ulos tästä kriisista.

Sosiaalidemokraatit omaksuivat jo 120 vuotta sitten oletuksen, että vallankumous on epätodennäköinen eikä edes suotava, siksi vain pienet muutokset järjestelmän sisältä käsin ovat mahdollisia. Stalinistit edustavat radikaaleinta irroittautumista perinteisestä marxilaisuudesta - sen sijasta että työväenluokan pitää toteuttaa "historiallista tarkoitustaan" luonnonlakien kaltaisten yhteiskunnallisten prosessien eteenpäinviejänä, sen pitää taistella näitä lakeja vastaan, jotta ajan kulku kääntyisi taaksepäin! Tämä stalinismin toive historiaan palaamisesta näyttäytyy Suomessa esimerkiksi kuolleiden vanhojen partojen palvomisena, vanhojen aikojen materiaalisen niukkuuden ja mytologisoidun yhteishengen ihannointina, uskona nykyaikaisten vapauksien (esimerkiksi pilven polttamisen ja roskaelokuvien katselun) johtamisesta turmioon sekä Venäjän establishmentin intressien kyseenalaistamattomana toteuttamisena ja venäläisten kommunistipuolueiden kanssa verkostoitumisella olivat ne sitten kuinka nationalistisia ja antisemitististisiä tahansa. Venäjällä toive heijastuu siinä miten kommunistipuolue pyrkii fuusioimaan ideologiansa minkä tahansa taantumuksellisten, eli historiaan haikailevien elementtien (esim. absoluuttisen monarkismin) kanssa ja kaikkialla itäblokissa niin suosittuna neuvostoajan krääsän keräilynä. Neuvostoliiton päivät olivat sinetöidyt viimeistään sinä päivänä jona puoluebyrokratia aloitti taistelun rock- ja jazzmusiikkia vastaan.

Ja ylösnousemus

Kolmatta ratkaisua edustaa se autonomisen marxismin traditio johon voi liittää mm. italialaisen filosofin Antonio Negrin. Tiettyjen ihmisten, lehtien ja ryhmien lokeroiminen tahan ryhmään tekee väkivaltaa liikkeen lokeroimatonta, postmodernin (tämän diskurssin kielessä paremminkin postfordismin) epäideologian mukaista identiteettiä vastaan - kukaan ei ole koskaan sanonut olevansa "negristi", nykyään harva edes sanoo olevansa "autonomi", koska autonomiakin on tavallaan "ideologia", joista on siis suuntauksen analyysin mukaan päästävä eroon koska postmodernin nomadi sotakone murskaa alleen kaikki ideologiat ja niihin tarrautuvat.

Näillä varauksilla nimeän "negrilaisen post-autonomian" ilmentymiksi liikkeinä Italiassa monet sosiaalikeskukset erityisesti Padovassa ja Milanossa (tärkeimpänä Milanon Leoncavallo), Ya Basta!-verkoston, Valkohaalarit ja radio Sherwoodin. Suomessa samasta traditiosta osan inspiraatiostaan ammentavat mm. Jyväskyläläinen Megafoni-lehti ja Anton Montin kirjoitukset mm. Muutoksen Keväässä ja Voimassa (erityisesti "Valkoinen on taistelun väri; hyvästi punainen ja vihreä", Muutoksen kevät #17), joista saa myös lisätietoa edellämainituista italialaisista liikkeistä. Toivon lukijan ymmärtävän että tämä lokeroiminen toimii vain väliaikaisena työmääritelmänä jotta kirjoittaja voisi jäsentää sanomansa - niiltä osin kuin kirjoitus on tulkittava kritiikiksi tulkittaanko kritiikin kohdistuvan em. Muutoksen kevään kirjoitusta kohtaan - muodollista yhteistä ohjelmaa "post-autonomialla" ei ole eikä tule, eikä sitä näin ollen voi kritisoida kokonaisuutena samaan tapaan kuin jotain puoluetta.

(Post-)autonominen marxismi ei hylkää vallankumousta sinänsä, ainoastaan vallankumouksen muodon. "Klassisen" vallankumouksen sijasta vallankumous on "postmodernin vallankumous", joka kuten jo aiemmin tuli ilmi, edistyy koko ajan. Ja post-autonomit osuvat kiistatta naulankantaan siinä etta nykyiset länsimaissa laajat vapausoikeudet ja oikeudet identiteettien moninaisuuteen on saavutettu ainoastaan työväenluokan jatkuvan taistelun avulla. Vuosi 1968 edustaa postmodernille vallankumoukselle samanlaista kiintopistettä kuin vuosi 1789 porvarilliselle vallankumoukselle - ajan hetkella liike lyötiin yhtä selvästi kuin Ranskan suuri vallankumous söi omat lapsensa, mutta paluu murrosta edeltävään aikaan osoittautui hallitsevalle luokalle mahdottomaksi haasteeksi, ja suuri osa näiden liikkeiden edustamasta arvomaailmasta on tänään yhteiskuntamme todellisuutta.

Marxilaisen teleologismin perintöä post-autonomiassa edustaa ajatus

postmodernin väistämättömyydestä ja suotuisuudesta - vastaan pyristeleminen on siis hyödytöntä, sen sijasta radikaaliliikkeen on ratsastettava postmodernin aallonharjalla ja kiihdytettävä prosessia. Vanhat taistelun muodot on jätettävä ajan kelkasta pudonneille. Kirjoituksessa "Valkoinen on taistelun vari", tätä edustaa ennen kaikkea idea massaliikkeiden kuolleeksi julistamisesta, Megafoni-lehdessa (ja sen esi-isässä Kaurapuurossa) usein toistuva teema ovat yksilöiden valinnoista ja vastarinnasta koostuvat kamppailut ja kamppailujen paikantuminen, kuten veganismi, freeganismi ja boikotit, vastapainona "perinteiselle" anarkismille kuten työläisvallankumous, luokkasota yms. uholle. Tämän kirjoituksen tarkoitus on hieman tarkemmin analysoida minkälaisia johtopäätöksia post-autonomien ajatus "postmodernin väistämättämyydestä" (tästä eteenpäin lyhyesti väistämättömyysoletus) lähtökohdaksi otettuna edustaisi suomalaisen radikaaliliikkeen (josta siis anarkistit edustavat vain pientä osaa vaikka tässä näkökulma onkin anarkistinen) eri alueille ja metodeille.

Sosiaalinen vaan ei solidaarinen työläinen

Miksi sitten alakulttuurien tuhannet identiteetit eli teknonomadiheimot eivät yhdisty työpaikoilla heimojen yhteisrintamaksi kontrollia vastaan? Yhteisen taistelun edellytys on keskinäinen luottamus, ja luottamuksen edellytys on yhteinen normisto, siispä teknonomadiheimot eivät luota toisiinsa. Työtaistelua ei synny, koska keskeinen lakon onnistumisedellytys on luottamus siihen ettei työtoveri luista kovan paikan tullessa eteen.

Vaikka stalinistit kiistatta liioittelevat entisaikojen työläisten yhteishenkeä, ero nykytilanteeseen on selkeä. Entisaikojen työväenluokkaisen identiteetin synnyttämä yhteishenki kokee jälleensyntymän työpaikalla vain jos se on sattumalta yhden ja saman teknonomadiheimon kansoittama, ja tämä heimo onnistuu tiedostamaan yhteisen luokka/heimointressinsä työnantajaa vastaan. Mutta harva heimo omaksuu radikaalisti vastakkainasettelevan (eli antagonistisen) asenteen työnantaja- tai mitään muuta heimoa vastaan, kaikki heimot ovat pieniä vähemmistöjä ja pienen antagonistisen vähemmistön kohtalo on yleensä marginalisoituminen. Marginalisoituminen ei juuri koskaan merkitse kuolemaa, totaalista vaikutusvallattomuutta kuitenkin. Näin siis postmoderni kulttuurievoluutio suosii toistensa asioihin sekaantumattomia ja alistuvia heimoja. Lisäksi heimoidentiteettien jatkuvaa evoluutiota voi manipuloida - työntekijöiden optiojärjestelyjen päämäärä on saada työläiset uskomaan että he ovat työnantajien kanssa samaa heimoa, ja erityisesti post-autonomien ihailemalla huipputeknologian älytyöläisten sektorilla tämä illuusio on helppo niellä. Kaiken lisäksi kapitalismi usein onnistuu sulauttamaan kapinallisten elementtien koodit itseensä - jos heimon jäsenyysedellytys on tänään kapinallisuus, on jäsenedellytys 5:n vuoden kuluttua oikeanlaisten vaatteiden ostaminen.

Toisaalta työväenliike myös pystyy yhdistämään henkilökohtaisen taloudellisen edun yhteiseen etuun, eli se ei ole moralisoiva, normikumousta ajava liike joka joutuisi postmodernin tulilinjalle - näin siis tulevaisuudessakin näemme lakkoja jos lakkoilijoilla on suuret odotukset lakon onnistumisesta. Väistämättömyysoletuksen pitäessä paikkansa etuoikeutetut avainryhmät tulisivat lakkoilemaan entiseen tapaan tai entistä enemmän, solidaarisuuslakot ja pienituloisten lakot taas kävisivät yhä harvinaisimmiksi. Avainryhmien ja etuoikeutettujen (eli niiden jotka tekevät luovaa, eivätkä pelkkää istumatyötä) älytyöläisten menestys ei kuitenkaan syndikalistisesta näkökulmasta ole suurikaan ilon aihe, joten väistämättömyysoletuksen paikkansapitäminen olisi siis syndikalisteille huono uutinen.

Sotataidon lait playstation-yhteiskunnassa

Suomalainen armeijalaitos on postmodernin epäideologian kanssa räikeässä ristiriidassa - siinä missä postmoderni asettaa yksilönvapaudet pääosaan, armeijalaitos pyrkii riistämään ne yksilöltä täysin. Suomalaisen armeijalaitoksen on siis tehtävä huomattavia kompromisseja jos se haluaa säilyä hengissä postmodernissa yhteiskunnassa - tällä alueella radikaaliliikkelle siis ajautuu mahdollisuus ratsastaa postmodernin aallonharjalla. Siviilipalvelukseen haluavien määrä ei ole kääntynyt laskuun, vaikka intistä selviää nykyään lyhyimmillään alle puolella sivarin kestosta. Kaikki muut Länsi-Euroopan maat ovat jo siirtyneet tai harkitsevat vakavasti siirtymistä palkka-armeijaan, Suomen ainoa mahdollisuus säilyttää asevelvollisuusarmeija on armeijan jakautuminen toisaalta muutaman kuukauden kestoiseen lomakeskukseen jossa leikitään splatteraseilla ja videopeleillä ja jossa dokailua ja pilvenpolttelua suvaitaan rajoitetusti, toisaalta pitkäkestoiseen kunnianhimoisten spesialistien huippuyksikköön ja palkka-armeijaan. Yhdysvalloissa jopa palkka-armeija on joutunut omaksumaan "lomakeskus"-armeijan piirteitä, siellä etulinjassakin saa laaturuokaa ja näkyy 50 kaapelikanavaa.

Sen sijaan mitä tulee palkka-armeijan tai lomakeskus-armeijan vastaiseen kamppailuun, väistämättömyysoletuksen paikkansa pitäminen tietäisi antimilitaristiselle liikkeelle huonoja uutisia. Kuten kaikkialla laskeva äänestysaktiivisuus osoittaa, postmoderni kansalainen (eli teknonomadi) vieraantuu valtiosta, valtion olemassaolo tiedostetaan mutta valtio ei kiinnosta, siihen ei uskota olevan vaikutusmahdollisuuksia mutta toisaalta ei myöskään tunneta mitään vastuuta sen toimista. Tshetsenian toinen sota on hyvä esimerkki postmodernin valtion sodankäynnistä - vaikka sitä käydään pääosin asevelvollisuusvoimin, tavallisen kadunmiehen joutuminen sotaan on niin epätodennäköistä että kaikki pyrkivät lähinnä vain unohtamaan sodan olemassaolon. Sotasensuuri ei ole ainoa syy siihen että venäläinen valtamedia vaikenee sodasta - pääsyy on se ettei sota yksinkertaisesti kiinnosta ketään. Väistämättomyysoletuksen pitäessä paikkansa tulemme näkemaan paljon samanlaisia matalan intensiteetin likaisia sotia ympäri maailmaa, harva niistä tulee vaatimaan länsimaalaista verta, rahaa kuitenkin. Lomakeskus-armeijan koulutuksen läpikäynyt postmoderni kansalainen ilman muuta juoksee pakoon niin kovaa kuin pääsee etulinjaan jouduttuaan, mutta sodan häviäminen on antimilitaristille laiha lohtu siihen että sota ylipäätänsä syttyi.

300 000 neliökilometriä tonttimaata eniten maksavalle

Myös globalisaatiokriittisille liikkeille väistämättömyysoletuksen paikkansapitäminen olisi sekä hyvä että huono uutinen. Ensiksi on kumottava esimekiksi Chomskyn ja Korténin väite että yhtiövallan kasvu uhkaisi kansallisvaltioita, tai vähentäisi niiden merkitystä. Postmodernin voittokulku nimittäin ainoastaan etäännyttää kansallisvaltiot niistä ihmisistä joita se muodollisesti edustaa, sen sijaan niistä tulee erilaisten etuoikeutettujen ryhmien keskinäiaiä neuvottelu- ja edunajamiselimiä. Esimerkiksi Suomi ei häivyty pois, sensijaan siitä tulee tavallaan "Itäisen Fennoskandian työnantajaliitto". Suuryhtiöt eivät tule korvaamaan valtioita, sen sijaan tulevaisuudessa suuryhtiöitä on yhä vaikeampaa erottaa valtioista, valtioita on yhä vaikeampaa erottaa suuryhtiöista ja suuryhtiöiden yhteistyöelimistä. EU:ssa (joka muistuttaa enemmän perinteistä suvereenia valtiota kuin tämän päivän Suomi) tämä kehitys on nähtävässä kaikkein selvimmin, käytännössä kukaan kansalainen ei tunne yhtä ainutta EU-direktiiviä, joista jokainen on kuitenkin juridisesti Suomen perustuslakeja vahvempi. Nämä direktiivit valmistellaan Euroopan teollisuusyritysten pyöreän pöydän ERT:n tai jonkun vastaavan yritysten keskinäisen etujärjestön pöydällä ja sitten hyväksytetään EU-komissiolla joka on halukas kumileimasin. Ja vaikka valtion toiminta ja olemassaolo ei kiinnostaisi ketään, niiden valta pysyy yhtä kauan kuin ne onnistuvat haalimaan taloudellisia resursseja omaa ylläpitoaan varten. Tarpeellisuutensa uskottelu ei ole valtiolle elinehto, valtiolle riittää että se tarvitsee itse itseään.



Sen sijaan esimerkiksi WTO on äärimmäisen kunnianhimoinen yritys maailmanlain luomiseksi, ja ainakin niin kauan kuin se toimii edes muodollisesti konsensuksella se on törmäyskurssilla postmodernin pirstaloitumiskehityksen kanssa, koska postmodernille on luonteenomaista jatkuvasti toisistaan etääntyvät normit ja intressit - pääosin yksilöiden välillä mutta tietysti tämä heijastuu myös valtioiden väliseen vuorovaikutukseen, kuten WTO (vertaa myös YK:n rappio - YK:han on valtiomyönteisen humanismin suuren kertomuksen suurin saavutus). Ei ole sattumaa, etta Seattle on jäänyt ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi kuin kansanliikkeet ovat onnistuneet sabotoimaan jonkun yhtiövallan instituution toimintaa muutenkin kuin vain symbolisesti.

Bretton Woods-instituutioiden (Maailmanpankki ja IMF) horjuttaminen on kuitenkin paljon vaikeampaa, koska nämä toimivat pitkälti samojen lainalaisuuksien mukaan kuin mikä tahansa liikepankki. Tulevaisuudessa näiden instituutioiden täysi yksityistäminen on aivan mahdollista. Maailmanpankin ja/tai IMF:n tuhoaminen ei edes olisi vielä mikään voitto, koska kaupalliset liikepankit, luottoreittaajat ja yksittäiset velanantajavaltiot ottaisivat niiden paikan.



Boikotoinnin sietämätön keveys

Postmoderni on kompromissiton vain yksilön vallan rajoittamista vastaan, yhtiöiden ja muiden instituutioiden vallan rajoittamispyrkimykset eivät ole ristiriidassa postmodernin kehityksen kanssa. Ongelma on vain se että postmodernilla yhteiskunnalla ei ole yhtiövallan rajoittamiseen juuri mitään keinoja. Boikotteja on rummutettu viime vuosina paljon sekä vaihtoehtomedian että valtamedian kautta Karu totuus on kuitenkin että kaikkein tehokkaimmat boikotit ovat olleet sellaisten instituutioiden organisoimia joita postmoderni kehitys rapistaa, esimerkiksi 80-luvun Kuljetustyöläisten liiton organisoima Etela-Afrikan vastainen rahdinpurkuboikotti, ja 80-luvun alun Nestlé-boikotti jota kirkko oli mukana organisoimassa. Jopa radikaalilehdistössä on jouduttu myöntämään että boikottien ensisijainen teho perustuu yrityskuvan rappeuttamiseen. Tietysti yhtiöiden ylemmät toimihenkilot eivät halua pelkkää rahaa vaan myös statusta, mutta rajoitettu statuksen menetys on aina hyväksyttävissä jos vastineeksi saa tarpeeksi rahaa. Näin ollen boikotit marginaalista suurempien vaatimuksien puolesta eivät tehoa jos niillä ei ole uskottavaa taloudellista iskuvoimaa.

Shellin öljysta noin 20% tuli 90-luvun puolivälissä Nigeriasta, boikotin olisi siis pitänyt aiheuttaa miljardien dollarien tappiot jotta yhtiö olisi edes harkinnut vetäytymistä maasta. Tämänlaajuisen boikotin onnistuminen kuitenkin vaatisi normikumousta, Shellillä tankkaamisesta pitäisi tulla ainakin suhteellisen laajan ryhmän,vaikkei välttämättä enemmistön, piirissä moraalitonta. Postmoderneissa yhteiskunnissa alakulttuureilla on vapaus kehittää miltei minkälaisia normistoja tahansa, mutta mutta jonkun normiston yleistyminen on äärimmäisen epätodennäköistä. Väistämättömyysoletuksen paikkansapitaminen tietää siis hyviä uutisia boikottiliikkeelle niin kauan kuin vaatimukset ovat niin marginaalisia että boikotin egovaurion arvo on suurempi kuin vaatimuksiin suostumisen taloudelliset seuraukset, mutta todellisten vastusten edessä tappio on ainoa mahdollisuus. Se että Shellin toimintaa Nigeriassa ei koskaan onnistuttu pahemmin muuttamaan on jonkinlaista näyttöä väistämättömyysoletuksen puolesta.

Nomadi liiskaa moralistin

1990-luvun puolivälin Suomessa eläinoikeusliike oli ainoa radikaali massaliike (vaikka varmasti pienin liike jolle "massa"-etuliite on koskaan Suomessa suotu), näin se sai siis jonkinlaisen "postmodernin liikkeen" esimerkin roolin tutkijapiireissä. Mutta kuinka paljon elainoikeusliikkeen vaatimukset oikeasti sopivat yhteen postmodernin epäideologian kanssa?

Koko yhteiskunnan laajuiset universaalit statussymbolit kuten turkis jäävät postmodernin voittokulun rattaisiin, joten turkistenvastaiselle liikkeelle väistämättömyysoletuksen totuus olisi hyvä uutinen - paitsi jos turkis saisi uuden statusmerkityksen jossain alakulttuurissa, turkistarhaus tuskin koskaan loppuisi maailmanlaajuisesti. Mutta mitä kasvissyöntiin tulee, näkymät ovat jo selvästi huonommat. Ulkonäkö ja terveys ovat postmodernissa yhteiskunnassa valttia, siksi kasvissyöjien osuus tulee varmasti kasvamaan vielä jonkin aikaa ja pian vegaaniruoka on tarjolla joka koulussa jossa sitä pyydetään. Mutta eläinoikeusliike ei kannata kasvissyöntiä siksi että se tekee sinusta laihan, vaan siksi että eläinten murhaaminen ja rääkkäys makunautintojen puolesta on eläinoikeusliikkeen mielestä väärin.

Eläinoikeusliike on siis olennaisesti moralisoiva, eli normikumousta ajava liike. Ja postmoderni vallankumous teurastaa armotta jokaisen moralisoijan. Tämän osoittaa jo se että vaikka Suomessa post-autonomit ovat yrittäneet rakentaa jonkinlaista siltaa eläinoikeusliikkeen suuntaan, Keski-Euroopan post-autonomien keskuudesta kasvissyöjia saa etsiä kuin kokoomusnuorta anarkistifestivaaleilta. Suomen radikaaliliikkeessä kaikki tietävät mitä fennoveganismi on, mutta kuka tuntee jonkun fennoveganismia tosissaan yrittävän?

100 mk sille joka pelastaa minut kapitalismilta!

Postmoderni vallankumous etenee myös Etelässä - vielä 30 vuotta sitten erilaiset yksipuoluejärjestelmät ja sotilasjuntat olivat siellä yhtä tavallisia ellei yleisempiäkin kuin parlamentarismi, 90-luvulla enää harva näistä on pystyssä. Mutta siinä missä vapausoikeuksien edistyminen Etelässä on pysäyttämätöntä, taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet eivät tunnu edistyvän juuri mihinkään. Synkimpinäkin industrialismin aikoina länsimaissa kymmeniä ihmisuhreja vaatinut hikipajan tulipalo oli laajaa huomiota saanut skandaali, nykyaan vastaavanlaisia katastrofeja sattuu säännöllisesti esim. Kiinassa ja Vietnamissa ilman että ne juuri ylittävät uutiskynnystä.

Rahalahjoituksiin perustuvat solidaarisuusliikkeet menestyvat hyvin, jotkut NGO:t (Non-Govermental Organisation, on vakiintunut kehityskriittisessa keskustelussa tarkoittamaan vallitsevan järjestelmän ehdoilla pyörivää järjestöä) toimivat saman kokoluokan budjeteilla kuin Etelän hallitukset, tai ainakin niiden toimitsijoiden palkat ovat korkeampia kuin alueen virkamiesten. Hyväntekeväisyys on pienessa ristiriidassa kanssa postmodernin epäideologian kanssa, mutta kapitalismin ideologian kanssa täydessä sopusoinnussa - kapitalismissahan tulee saada rahalla kaikkea niin hyvässä kuin pahassakin. Siitä ollaan kuitenkin kahtaa mieltä onko NGO:iden toiminta Etelässä ollut kovinkaan hyödyllistä muille kuin NGO:ille itselleen.

Sen sijaan niille liikkeille jotka haluavat kehittää Pohjois-Etelä solidaarisuutta NGO-mallista eteenpäin, väistämättömyysoletuksen paikkansapitävyys ei lupaisi kovinkaan hyvää. Jos naapuri hakkaa vaimoaan, postmoderni kansalainen voi vaivautua soittamaan poliisin paikalle saadakseen nukkumisrauhaa, mutta tämän enempi olisi jo hänen arvomaailmansa vastaista. Etelässä riehuvia suuryhtiöitä ei kuitenkaan mikään poliisi valvo, joten postmodernin kansalaisen olisi tehtävä jotain ihan itse - todennäköisesti turha toivo.

Postmoderniin luottavan liikkeen kaksi valttikorttia

Väistämättömyysoletus antaa loistavat mahdollisuudet juuri rajojen vastaiselle liikkeelle. Aniharvojen vapausoikeuksia rikotaan länsimaissa yhtä törkeästi ja säännönmukaisesti kuin turvapaikanhakijoiden ja laittomien siirtolaisten. Postmodernin epäideologian mukaan turvapaikanhakijoille ja laittomille siirtolaisille kuuluu täsmälleen sama oikeus itsensä toteuttamiseen kuin kenelle tahansa muullekin.

Mutta vaikka rajojen vastaisen liikkeen menestyminen on todennäköistä, muut postmodernin voittokulun aiheuttamat ilmiöt heittävät kapuloita sen rattaisiin. Kaikki edelliset vapausoikeuksien laajennukset ovat syntyneet valtion laajentaessa vapausoikeuksia säilyttääkseen oman legitimiteettinsä. Postmoderni valtio tuntee kuitenkin yhä vähäisempää tarvetta säilyttää omaa legitimiteettiään kansan enemmistön silmissä, tietty etuoikeutettujen ryhmä riittää sille mainiosti. Postmodernin valtion armeija- ja poliisilaitos muuttuvat yksityiseksi yhteiskunnan etuoikeutetuille tarkoitetuksi turvallisuuspalveluksi. Osa tästä etuoikeutettujen ryhmästä voi pitää laillisten siirtolaisten maahantuloa omien etujensa mukaisena, mutta osa ei. Ja koska teknologian kehityksen takia ammattitaidottoman työvoiman pula ei ole kovin todennäköinen vaihtoehto, voi taloudellisella eliitillä olla varaa myydä ay-eliitille oikeus työvoiman maahantulon estämiseen "yhtiö-valtion" myymiä palveluja käyttämällä tiettyjä vastalahjoituksia vastaan. Rajojen vastaisen liikkeen kamppailu on siis taistelua aikaa vastaan, jos valtiota yksityistetään nopeammin kuin liike edistyy, voi liike hävitä. Niille joilla on älyä ja koulutusta rajat ovat tietysti aina auki, samaan tapaan kuin myös mahdollisuus kieltäytyä työstä ja lakkoilla.

Vaihtoehtomedian tulevaisuudenodotukset olisivat väistämättömyysoletuksen pitäessä paikkansa jos mahdollista vieläkin paremmat kuin rajojen vastaisen liikkeen. Vaihtoehtomedia ei käske eikä vaadi ketään kuluttamaan itseään, se vain houkuttelee - juuri niinkuin postmodernin epänormiston mukaan pitääkin toimia. Postmodernin kehityksen myötä kysynnän hajaantumisen myötä myös tiedon kysyntä eriytyy jatkuvasti, ja aina vain erikoistuneemmille medioille tulee jopa taloudellisen ylläpidon mahdollistamisen kokoista kysyntää. Ainoa vaihtoehtomedian uhka on se itse, voi olla että kohta vaihtoehtomedioita on niin paljon että ihmiset eivät enää tiedä mistä valita ja mikä heidän mielestään olisi olennaista. Aktivistille tämä tulee konkreettisesti ilmi sähköpostilistojen määrässä, mielenkiintoisia listoja ja uutisryhmiä on niin paljon että niiden seuraaminen olisi mahdotonta vaikka siihen käyttäisi koko valveillaoloaikansa.

Paikallisesti pallo hukassa

Myös ympäristöliikkeestä osa ei ole moralisoivaa, eli normikumousta ajavaa - tämä osa tulee jatkamaan menestystään, ja väistämättömyysoletuksen pitäessä paikkansa tulisimme näkemään Suomessa yhä komeampia kadunvaltausaktioita, ja muitakin spektaakkelinomaisia (esim. valkohaalarien) mielenosoituksia. Samaten henkilökohtaisten valintojen ympäristöliike jatkaisi voittokulkuaan, luomutuotteita saisi kohta kaikissa hintaluokissa ja töpselista saisi halutessaan ekosähkön lisäksi myös biodynaamista -, transkendentaalista ja joogalentosähköä. Myös radikaalimpien ekologisten elämäntapavaihtoehtojen, kuten ekoyhteisöjen määrä tulisi kasvamaan. Sama pätisi myös muihin yhteisöihin, kuten itsehallinnollisiin sosiaalikeskuksiin ja talonvaltauksiin. Toisaalta yrittäessään radikaaleja yhteisöllisiä ratkaisuja nämä yhteisöt joutuisivat törmäyskurssille ensin esim. veroviranomaisten ja sitten myös omien asukkaidensa omaksumien postmodernien yksilöllisten normien kanssa - todennäköisesti nämä yhteisöt joutuisivat luopumaan yhteisöllisistä ideaaleistaan yksi kerrallaan, ja organisoimaan itsensä joko perinteisen yritystoiminnan tai ulkopuolisen työssäkäymisen ja yksityisomaisuuden varaan.

Post-autonomit painottavat usein "paikantunutta toimintaa". Gilles Deleuze ja Felix Guattari puhuvat "tuhannesta tasosta", yhteiskunta on jakaantunut tuhansiksi tasoiksi jolla jokaisella käydään omia mikrotaistelujaan yhden suuren taistelun sijasta. Ikävä kyllä tämä on totta vain puoliksi - vaikka taistelua käydään monilla rintamilla, tämän vertailevan tutkimuksen liikeluettelo osoittaa selvästi että miltei kaikilla taisteluilla on myös globaali tai vähintään kansallisvaltion tasoinen aspekti, ja joillain taisteluilla (ylikansallisten suuryhtiöiden ja niitä tukevien instituutioiden vastainen kamppailu, globaalien ympäristömuutosten vastainen kamppailu ja Pohjoinen-Etelä solidaarisuus) ei ole paikallista aspektia juuri lainkaan, minkä post-autonomitkin tietysti tietävät. Näiden taistelujen käyminen on mahdotonta pelkästään paikallisella tasolla pysymällä. Italiassa post-autonomit perustelevat kunnallisvaaleihin osallistumista juuri taistelujen paikallintamisella, mutta todellisuudessa kunnallisesta päätösvallasta tulee postmodernin kehityksen mukana vielä tyhjempää sormien välistä valuvaa hiekkaa kuin A. Monti kirjoituksessaan "Valkoinen on vastarinnan väri" pilkkasi vihreiden puolueiden saavan käsiinsä parlamentaariseen koneistoon osallistumalla. Kaikista vallan instituutioista kunnan rajoilla on kohta kaikkein vähiten tekemistä tuotanto- ja kulutusverkostojen kanssa. Niinpä kunnallispolitiikkaan osallistumalla saavutetaan muutamia sosiaalikeskuksia, mutta haltuunotettu tila pysyy visusti näiden talojen neljän seinän välissä.

Suuri osa ympäristöliikkeestä on kuitenkin moralisoivaa, eli normikumousta ajavaa. Näin esimerkiksi yksityisautoilun vastainen liike, jolle väistämättömyysoletuksen mukaan ei siis jäisi elintilaa. Postmodernin varaan laskevan liikkeen on vain toivottava ettei ilmastonmuutosta tule.

Fasismin totaalinen negaatio

Fasistien vastustajille postmodernin voittokulku on lottovoitto. Koska kaikista liikkeistä fasismi joutuu ensimmäiseksi postmodernin edustaman yksilönvapauksien vallankumouksen jalkoihin, ei postmodernissa yhteiskunnassa ole yksinkertaisesti mitään mahdollisuutta fasismin kasvamiseen massaliikkeeksi. Jos väistämättömyysoletus pitäisi paikkansa, voisimme saman tien unohohtaa koko fasismin, ja heittaa antifasistisen liikkeen menemään.

Monet antifasistit perustavat toiminnan mielekkyyden kuitenkin sirpaleryhmien aiheuttamaan käytännön haittaan (uhkailut, pahoinpitelyt, tuhopoltot) kuin teoreettiseen fasistisen vallankaappauksen uhkaan. Tälle liikkeelle väistämättömyysoletus olisi huonoja uutisia, koska mikä vain ideologia voi elää pienessä lokerossa postmodernissa yhteiskunnassa. Pommi-iskut ja metrossa levitetty sariinikaasu ovat postmodernin metropolin väistämättömiä piirteitä, mutta niiden vaikutus kuolleisuuteen jää pienemmäksi kuin salamaniskujen tai vahingossa parvekkeelta pudonneiden pianojen. Kahden pienen alakulttuurin, antifasistien ja fasistien, sodasta tulee väistämättömyysoletuksen mukaan loputon.

Onko oikeistopopulististen puolueiden menestys joissain maissa sitten ristiriidassa väistämättömyysoletusten kanssa? Tai onko se alkua postmodernin kehityksen pysäyttävälle vastareaktiolle, ennustihan Sartre jo 1939 novellissaan "isännän lapsuus"etta väistämätön vastareaktio postmodernin juurettomuuteen ja tarkoituksettomuuteen on fasismi?

Mielestäni oikea vastaus molempiin kysymyksiin on ei. Esimerkiksi Jörg Haiderin FPÖ-puolueesta on vielä pitkä askel fasismiin. FPÖ-puolueen menestys on nähtävissä jonkinlaiseksi kansan pyristelyksi sitä vastaan että parlamentaristinen puoluepolitiikka on tappamassa itseään postmodernin myötävaikutuksella. Itävallassa politiikan kuolema oli tavallaan edennyt nopeammin kuin muualla, sosiaalidemokraatit olivat hallinneet maata yhtäjaksoisesti yli 30 vuotta ja ajaneet politiikkaa joka vastasi vasemmistolaisuuden asteeltaan ehkä Suomen kokoomusta. Kynnys FPÖ:n äänestämiseen oli matala juuri siksi että FPÖ:n ero demareihin nähden oli niin pieni, ei siksi että se olisi ollut joku radikaali vaihtoehto - FPÖ:n menestys ei siis olisi ollut mahdollista ilman postmodernia puolueiden erojen häviämistä. Väistämättömyysoletuksen pitäessä paikkansa voi ennustaa että FPÖ tulee osallistumaan Itävallan hallitukseen jatkossakin, myös demareiden kanssa - mutta siitä ei koskaan tule maan toisiksi suurinta puoluetta, puoluepolitiikan katoamiskehitys palaa Itävallassa lyhytaikaisen kohun jälkeen tutuille urilleen. Postmoderni ei myöskään ole missaan ristiriidassa kalja-lätkä-formula linjan nationalismin ja sotaveteraanien kunnioittamisen kanssa, ristiriita syntyy vasta silloin kun postmodernilta kansalaiselta odotetaan jotain uhrauksia isänmaansa puolesta. Ja verojen maksaminen on todennäköisesti äärimmäisin uhraus mitä postmoderni kansalainen isänmaansa eteen tekee, suodaanhan urheilusankarillekin veropakolaisuus Monacossa.

Vastaoletus

Vaikka populistisen oikeiston menestyminen länsimaissa ei siis ole katsottavissa vastareaktioksi postmodernin voittokulkua vastaan, islamilaista fundamentalismia voi pitää tällaisena vastareaktiona. Toistaiseksi fundamentalismi on kuitenkin ollut aika lailla alakynnessa postmodernin kyllästämää länsimaista kulttuuria vastassa kaikkialla muualla paitsi Afganistanissa. Saharan eteläpuolisen Afrikan klaaniutuminen taas ei ole missään ristiriidassa postmodernin voittokulun kanssa, päinvastoin Somalia on hyvinkin postmoderni valtio - siellä vain alkuperäiset nomadiheimot ovat samassa roolissa kuin länsimaissa teknonomadien heimot.

Entä jos väistämättömyysoletus ei pitäisi paikkaansa, ja postmodernin vastaisesta reaktiosta tulisi politiikkaa tekevä voima? Post-autonomistinen liike olisi ilman muuta tälläisen liikkeen ensimmäinen, täysin puolustuskyvytön uhri - postmodernin sanansaattaja joutuu myös ensimmäisenä kuolemaan postmodernin puolesta.

Saksan antifasistinen liike on Saksan autonomisen liikkeen perillinen, jälkimmäinen eroaa italialaisesta sikäli että se ulottaa ideologianvastaisuuden teorianvastaisuuteen asti. Mutta vaikka teoriaton antifasistinen liike ei ole postmodernin airue samaan siinä missä post-autonomit, se on kuitenkin niin syvältä postmodernismin läpäisemä, yhden asian liike ettei se pysty tarjoamaan yhteiskunnan turvattomuuteen ja kovuuteen turhautuneelle fasismiin kääntyneelle työväenluokan edustajalle mitään rakentavaa vaihtoehtoa - sekin siis tuhoutuisi saman tien jos fasismista tulisi joskus uskottava vaihtoehto. Todellinen taistelu käytäisiin niiden välillä joilla on postmodernin yhteiskunnan kelkasta pudonneille jotain tarjottavaa - toivottavasti sinä päivänä anarkisteilla olisi. Hitlerin ja Mussolinin noustessa valtaan radikaalivasemmistosta ei ollut paljoa vastusta, toivottavasti menneisyydestä on opittu jotain.

Ei eteen- eikä taaksepäin vaan kieroon

Tarkasteltuamme mitä post-autonomien vaihtoehdottomuusoletus, eli teoria postmodernin kehityksen väistämättömyydestä merkitsisi Suomen radikaaliliikkeen eri toiminta-alueille, toteamme että ehdotettu post-modernismin aallonharjalla ratsastaminen on mahdollista vain tietyilla alueilla ja vähintäänkin rajoitetussa laajuudessa. Ei ole yllätys, että Italiassa jossa liike on vahvimmillaan liike keskittyy juuri näillä alueilla toimimiseen - eli rajojen vastaiseen liikkeeseen, itsehallinnollisiin sosiaalikeskuksiin, vaihtoehtomedioihin ja näyttäviin spektaakkelinomaisiin aktioihin. Ja miksipä ei, miksi tuhlata voimavaroja johonkin sellaiseen jolla tuskin saavutetaan voittoja?Anarkistisesta näkökulmasta katsoen postmoderni tulevaisuus ei kuitenkaan näytä kovin valoisalta - suuryhtiöiden yksityisarmeijat riehuvat Etelässä, kovat huumeet tuhoavat työväenluokan asuinalueita ja yksinäiset mummot nääntyvät nälkään kotonaan. Anarkismista kehittynyt (ja allekirjoittajan mielestä siitä kovin kauas ajautunut) primitivismi ehdottaa ratkaisuksi postmodernin kehityksen ongelmiin pyörän kääntämistä taaksepäin vielä radikaalimmalla tavalla kuin stalinistit ehdottavat - paluuta takaisin kivikaudelle. Pohtimalla viisi sekuntia mita tama vaihtoehto merkitsisi maailman ruokahuollolle, lukija on toivottavasti kuitenkin valmis hylkäämään tämän vaihtoehdon. Toisaalta primitivismi on kaikista liikkeistä postmodernein, sen mielestä laajempi yhteisöllisyys kuin oman heimon (primitivistisessä ja myös joidenkin anarkistivirtausten kielenkäytössä affinity group, eli läheisryhmä) laajuinen ei mitenkään voi olla mahdollista. Ero kivikautisen heimon ja teknonomadiheimon välillä on vain se tapa jolla heimo on muodostunut, ei heimon sosiaalinen rooli. Primitivistille ristiriita humanismin kanssa ei ole ongelma, hän välittää vain omasta läheisryhmästään.

Toisaalta jos radikaaliliike hyväksyy post-autonomien esittämän postmodernin kehityksen väistämättömyyden, asetettaisiin samalla hyvin tiukat reunaehdot sille mitä toiminnalla voisi ylipäätänsä saavuttaa ja millä keinoilla se olisi mahdollista. Post-autonomistinen teoria on tavallaan klassisen sosiaalidemokratian sukulainen, sosiaalidemokratian näkemys siitä mitä voi saavuttaa ja mitä edes kannattaa yrittää on myös kovin kapea. Allekirjoittanut liittää itsensä siihen anarkismin traditioon jonka mielestä vapausoikeuksien voittokulku on hyvä alku josta voimme onnitella toisiamme, mutta vasta alku - muuan aikaa sitten mädäntynyt vanha parta sanoi jo 140 vuotta sitten että "vapaus ilman sosialismia on epäoikeudenmukaisia etuoikeuksia, sosialismi ilman vapautta on orjuutta ja eläimellisyyttä".

Post-autonomien kirjoitukset postmodernin positiivisista puolista ovat varmasti luoneet Suomen radikaaliliikkeeseen paljon uutta positiivista energiaa joka on ollut keskeisesti ylläpitämässä liikettä eläinoikeusliikkeen huippukauden mentyä ohi ohi - onhan usko siihen että ollaan edistymässä johonkin suuntaan vähintään yhtä tärkeää kuin itse edistyminen. Ilman post-autonomien panosta radikaaliliike voisi olla syväjäässä tai ihan muuten vain näköalaton. Kuitenkin katson että hyväksymällä postmodernin kehityksen vaihtoehdottomuuden liikkeemme rajoittaisi omia mahdollisuuksiaan, ja ottaisi ensimmäisen askeleen valtavirtaisen vaihtoehdottomuuden politiikan hyväksymisen suuntaan - ensimmäinen askel liikkeen muuttumiseksi jämähtäneeksi vaihtoehtoinstituutioksi. Tämä on varmaankin yksi syy siihen miksi anarkistit ja post-autonomit ovat usein törmäyskurssilla Italiassa - anarkistit katsovat että post-autonomien liike pelaa usein järjestelmän ehdoilla silloinkin kuin kuin muitakin vaihtoehtoja olisi.

Post-autonomien itselleen ottamat rajoitukset mahdollistavat konformistisemman lähestymistavan, jonka turvin he ovat onnistuneet Italiassa haltuunottamaan vallankumouksellisten anarkistien ja parlamentaristisen vasemmiston välisen suurehkon poliittisen tyhjiön. Tämä on varmaan ainakin pieni syy vallankumouksellisten anarkistien ajautumiseen Italian poliittisen kentän marginaaliin, yhdeksi pieneksi heimoksi heimojen mereen. Samankaltaisen "tyhjiön täyttymisilmiön" voi havaita myös työväenliikkeessä - maltillisten syndikalisti - ja vaihtoehtoliittojen kuten Ruotsin SAC, Ranskan CNT-Vignolles ja SUD, Espanjan CGT ja Italian ADL kehittyminen vallankumouksellisen syndikalismin ja institutionalisoituneiden liittojen välistä tyhjiötä täyttämään on varmaankin ainakin pieni osasyy vallankumouksellisen syndikalismin marginalisoitumiseen työväenliikkeessä.

Ja vaikka ajan henkeä vastaan taisteleminen voi olla miltei mahdotonta, joskus meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa - globaalit taistelut ratkaistaan globaalilla massalla, mitä ei synny ilman globaalia yhteisöllisyyttä. Jos luokka tai henkilökohtainen aktiivisuus ei kelpaa tämän yhteisöllisyyden synnyttäväksi identiteetiksi, olkoon se sitten jokin muu. Paluu menneisyyteen ei ole mikään vaihtoehto, mutta vaikka järki ei aina usko että todellisia vaihtoehtoja on jossain odottamassa, ainakin tunteet uskovat.

Antti Rautiainen

Lukemistoa kaikille:

-"Valkoinen on taistelun väri, hyvästi punainen ja vihreä", Anton Monti, Muutoksen kevät #17.-Megafoni #1 ja #2, sekä Megafoni-liitteet Muutoksen keväissä - erityisesti artikkelit "Tekno-nomadisia kertomuksia, kalifornialainen ideologia ja high tech", a@posse Megafoni #2 sekä "Näkymättömiä kansalaisia ja itsehallittuja sosiaalikeskuksia", Anton Monti, Megafoni #1.

-"Mitkä V..un valkohaalarit", Joulukuun 2000 Kipinä-verkkolehti, http://zip.to/kipina

-Autonomia-tekstiarkisto osoitteessa http finlandia://www.ecn.org/

(Jätä vastaus tähän)

 Sivun tarjoaa LiveJournal.com