?

Log in

No account? Create an account
00161 Katajanokka (jatkoa) - Antti Rautiaisen kirjoituksia — LiveJournal
joulukuu 3., 2006
06:47 pm

[Linkki]

Previous Entry Share Next Entry
00161 Katajanokka (jatkoa)
Vastarinta

Mitä yhteisöllisiin ja vastarintaa organisoivisiin identiteetteihin tulee, suomalainen vankila ei todellakaan ole mikään toivoton paikka. Koska vangit tekevät kaiken paskatyön vankilassa, kuten tiskauksen, pihan hoidon, pienet korjaustyöt, siivouksen ja ruoanlaiton, heillä on itse asiassa käsissään aika tehokas lakko-ase. Vankienhoidon menot räjähtävät jos kaikkia töitä tekemään pitää palkata henkilökuntaa, vankien päiväpalkkahan on noin 40 markkaa (työtä tekemättömät saavat 9 markkaa makuurahaa) sekä joitain etuisuuksia työntekijöille, kuten pidemmän aikaa auki olevat ovet. Alamaailman arvomaailma luo yhteisöllistä identiteettiä, eivätkä roturistiriidat ole rappeuttaneet tätä (kenties viime vuosia lukuunottamatta) yhtä pahasti kuin maailmalla. Kaikki tietävät miten rikkureita pitää kohdella. Yksi sellikavereistani, joka oli lusinut jo 70-luvulla, sanoi olleensa mukana viidessä vankien lakossa.



Tästä huolimatta liberalisoineiden 60-, 70-, ja 80-lukujen jälkeen repressio on kääntynyt nopeaan kasvuun, mitä perustellaan huumeiden vastaisella taistelulla. Katajanokan vankila leviää käsiin, sellit ovat rappeutuneita ja saastaisia ja niissä kustaan paljuun. Meidän päädyssä ainakin yksi selli oli kokonaan ilman sähköjä, mikä

ei Suomen talven valaistusoloissa ole kovin mukavaa. Uutta Vantaan Hakkilaan rakennettavaa, Katajanokan korvaavaa tutkintavankilaa pidetään "mallivankilana" selleihin kuuluvien suihkujen, vessojen, videoiden ja muiden "houkutusten" perusteella, mutta sen karu todellisuus on täydellinen eristys jossa muita vankeja näkee vain tunnin päivässä ulkoilun aikana.

Hakkilaa on varmasti mukavaa esitellä eri byrokraateille, mutta vaikka rähjäistä Katajanokkaa pidetään rikollispiireissä Suomen vankiloista vittumaisimpina moni varmasti jäisi mielumin sinne. Puhuin tästä teemasta muiden vankejen kanssa pari kertaa, mutta vielä ei tuntunut olevan intoa järjestää turkkilais- tai espanjalaistyyppistä hässäkkää asian tiimoilta. Enkä minä todellakaan ollut asemassa jossa olisin tällaista toimintaa voinut järjestää. En ole mikään agitoijatyyppi, ja tyypilliseen tapaani jätin propagandoimisen vankila-aikana aika vähälle. Mutta katsotaan miten mielialat kehittyvät.

Kirjasto

Täysi nolla ei poliittinen propagandatyöni vankila-aikana kuitenkaan ollut. Huvittavasti juuri vapauttamista edellisenä päivänä kävi ilmi, että vankilan kirjaston hoitaja oli lukenut Voima-lehteen kirjoittamani jutun, ja paljastui todella asialliseksi tyypiksi. Olin meidän päädystä kirjaston aktiivisin käyttäjä, ja olin ollut siellä vähintään tunnin joka kerta kun meillä oli kirjasto-aika kerran viikossa kahdeksan viikon aikana, mutta koskaan ennemmin emme olleet keskustelleet mistään! Kirjastonhoitaja lupasi tilata kirjastoon muutaman anarkistilehden valtion piikkiin.

Toivottavasti postitus hoidettaisiin ainakin tähän osoitteeseen, esimerkiksi Kapinatyöläisen levikinhoitaminen on viime aikoina ollut aika anarkistista sanan negatiivisessa mielessä. Vaikka harva vanki jotain tuollaista lehteä kirjastossa tulee lukemaan, se vähäkin voisi olla todella arvokasta. Lisäksi olisi hyvä saada vankiloihin Voiman jakelupisteitä.

Ulkomailla on paljon vankilakirjastoihin kirjoja hankkivia vasemmistoryhmiä, mutta Nokan kirjaston valikoiman perusteella tämä on 70-luvun taitteesta asti ollut Suomessa uskovaisten työsarkaa. Löytyi ensimmäisiä huutomerkkejä, mutta eipä juuri mitään uudempaa vasemmistokirjallisuutta. Kirjaston turhin kirja oli takuulla Kim Il Sungin virallisen elämänkerran suomenkielinen versio, vaikka ehkäpä senkin joku on joskus lukenut jonkun sairaan vedonlyönnin seurauksena!

Tietysti minkä tahansa asiakirjallisuuden lukijakunta vankilassa on todella minimaalinen. Kysytyin kirja oli kuulemma Tony Halmeen, lisäksi kaikki harvat sarjakuvat olivat koko ajan lainassa. Mutta kaipa sekin on tärkeää että lukutaito pysyy tallella.

Toinen huvittava kirjastoon liittyvä tarina on, että löysin sieltä Bobby Sealen (mustien panttereiden puolueen entinen pj.) kirjan Sanoista tekoihin! Sain yhden sellikaverini houkuteltua lukemaan sen luvattuani että "siinä ammutaan kyttiä". Kaveri luki kirjan kokonaan ja oli todella messissä! Harmittavasti hän jopa omaksui kirjan autoritääris- marxilaiset elementit, tässä mielessä propaganda oli liian tehokasta. Lisäksi kirja ei saanut kaveria paljoa muuttamaan ennakkoluulojaan somaleita kohtaan, eipä ole ensimmäinen kerta kun loogisuus on liikaa vaadittu.

Kovaa puhetta

Rankin juttu vankilassa on ilman muuta sosiaalisten suhteiden kapeus. Ainakin tutkintovankilassa suurin osa muiden vankien keskinäisestä kommunikaatiosta on "crimetalkia" - missä tilanteessa tutkinta on, mitä kerrottiin kuulusteluissa, mitä poliisi väittää tietävänsä, kuka vasikoi mitä, kuka asianajaja on hyvä ja kuka poliisin vasikka, sanoiko tuntevansa jonkun vai ei ja niin edespäin... päivästä, viikosta ja ulkoilusta toiseen aivan loppumattomiin. Yksi sellikaverini jopa kuritti vasikoita unissaan tai vain tiukkasi joltain jotain, mistä en saanut mitään selvää. Aivan uskomatonta kuinka kapeaa kierrosta ajatukset voivat kulkea. Tietysti esitutkinnan aikana ajatukset pyörivät enemmän näiden asioiden ympärillä, erityisesti uuden vangitsemisoikeudenkäynnin aamuna tyypit saattavat olla aivan hermona, vaikka oikeudenkäynnin tulos olisikin pomminvarma. Jotkut asiat eivät muutu, luin vankilassa Dostojevskin "Muistelmia kuolleesta talosta" joka kertoi hänen kokemuksistaan Siperiassa 1850-luvulla, ja silloinkin tutkintovangin ajattelu kulki samoja ratoja.

Toinen, harvinaisempi puheenaihe oli "drugtalk". Tätä tuskin kenellekään tarvitsee selittää, täsmälleen sitä tavaraa mikä on kaikille tuttua Hollywood-elokuvista ja narkkarikirjoista. Aina tuntuu siltä, että aktivistit esitetään elokuvissa todella vittumaisina ja outoina tyyppeinä joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Narkkarit henkilöinä tuntuvat kuitenkin olevan aivan samanlaisia kuin elokuvissa, vaikka huumeiden elokuvissa esitetty vaarallisuus ei välttämättä vastaakaan todellisuutta.



Drugtalk on erikoista kärsimyksen estetiikkaa. Luulen että suurin osa narkkareista jatkaa kaman vetämistä lähinnä siksi, että se antaa elämään sisältöä, ei siksi että he olisivat jotenkin toivottomasti koukussa. Kovat huumeet täyttävät kätevästi arvotyhjiön. Lisäksi tavallinen elämä on usein todella tylsää. Kenties minäkin olisin tuossa skenessä jos teini-iässä ei olisi löytynyt jotain mielenkiintoisempaa - joka tietysti johtaa vankilaan aivan yhtä väjäämättömästi, mutta ehkei yhtä pitkiksi ajoiksi kerrallaan.

Samoin kovien huumeiden käyttäjien kulttuuriin liittyvä äärimmäinen materialismi takaa sen, että aina löytyy aihetta yrittää suurempaa keikkaa. Tämä pätee tietysti myös ns. lailliseen liiketoimintaan. Kauppias joka ei itse ole koukussa on muuten ilman muuta pelkkää legendaa.

Vanhemmat tyypit eivät tosin tätä oman onnettomuuden surkuttelua paljon jaksaneet kuunnella, tämä drugtalkin puoli tuli esille lähinnä vain silloin, kun joukko nuorempia oli yhdessä jossain. Sitten puolen minuutin kuluttua puhe liikkuikin siihen kuinka siistiä oli sillon kun oltiin siellä high, sitten taas puolen minuutin kuluttua siihen miten syötiin viikko vain kaurakeksejä ja subutexiä ja ummetus oli niin kova että paska piti kaivaa sormilla ulos, tai miten joku rupesi sinertämään ja niin edespäin.

En usko että minun päädyssäni olisi ollut montaa tutkaria jotka eivät olisi vetäneet piriä. Ihan todellisia selviytymistarinoitakin oli, aika moni oli onnistunut pysyttelemään erossa tai pääsemään eroon heroiinista, vaikka muuten kaikki olisikin elämässä mennyt ja ollut menossa päin persettä. Koko kaman markkinointiketju vankilassa tuli tutuksi, näin miten kamaa toimitettiin, myyntiin ja vedettiin vankilassa. Hinnat ovat noin 4 kertaa katuhintoja kalliimpia, esimerkiksi piri maksaa 800 mk/gramma. Sen verran rujon näköistä pirin vetäminen vankila-olosuhteissa on, että ei varmaan taas kymmeneen vuoteen ole mitään intressiä kokeilla mitään.

Perusarvot

Huvittavaa oli, miten isot miehet saattavat olla kiiltävän perään. Kultakorut tunnetaan ja niitä hypistellään huolella, markkinat pelaavat ja tavara vaihtaa omistajaa ahkeraan. Samaten kaikki takit, kellot, autot yms. pitää olla juuri oikeat. Kyllä työväenluokka näemmä rahalle osaa antaa arvoa. Kuten myös työnteolle, työntekijän paikoille on aina pitkät jonot vaikka tuntipalkka on varmaan jotain 5-10 markan luokkaa. Suurimmalle osalle ihmisistä fyysisen tekemisen puute on niin valtava ongelma. Koska olin toisaalta pienempi turvallisuusriski kuin tutkintavangit, toisaalta skarpimpi kuin sakkovangit minua käytiin oikein erikseen pyytämässä töihin. Ja yllätyttiin kun kieltäydyin - sain aikani erinomaisesti kulumaan valtavan kirjaläjän kanssa jota en edes kerinnyt täysin suorittamaan. Olisin ehkä voinut jopa päästä Seutulan avovankilaan muutamaksi viimeiseksi viikoksi, mutta en hakenut - koska en ollut ilmoittautunut mihinkään tentteihin tai opetukseen kesäksi olisin varmaan joutunut lentokentän lisäkiitorataa rakentamaan. Ainakin Nokalla olin siis kovimpia työn vieroksujia, ei pitäisi enää kenelläkään olla pokkaa tulla haukkumaan palkkaorjuutta puolustavaksi muinaisanarkistiksi.

Jostain ihmeen syystä minut komennettiin kusitestiin, kenties johto harkitsi siirtämistäni jonkun vankilan huumeettomalle osastolle tapaukseni saavutettua pienimuotoista julkisuutta elokuun lopussa. Kieltäydyin testistä, joten nämä suunnitelmat eivät koskaan selvinneet. Muut vangit eivät jälleen kerran ymmärtäneet motiiveiitani ollenkaan - olinhan päädyssäni melkein ainoa tyyppi joka ei vetänyt huumeita ollenkaan. Mutta kapuloita pitää heittää järjestelmän rattaisiin aina jos siihen annetaan pienikin mahdollisuus!

Suurinta osaa näistä tyypeistä ei koskaan tapaa siviilissä. Esimerkiksi ensimmäistä kertaa tapasin suomalaisen, joka ei ollut saanut suoritettua peruskoulun ensimmäistä luokkaa eikä osannut lukea. Tilastoissa lukutaitoprosentti Suomessa on pyöristetty sataan. On hyvä kysymys onko tällaisella tyypillä mitään muuta vaihtoehtoa kun kiertää vankilasta toiseen. Tai sillä nuorella narkkarilla, joka raivosi ettei kestä sitä että elämässä pitää käyttää aivoja, ja sen takia kaikki menee päin vittua.

Talon rutiinit

Pienimmät, eli sellaiset kahden hengen sellit jossa olin ovat 2x4 metriä. Toisessa kapeassa päädyssä on ikkuna, toisessa ovi. Sellini sisustus oli kaksi hetekaa, palli, pieni pöytä, palju ja kaappi. Lisäksi oli vankilan oma ehkä kahdeksan tuuman mustavalkotelevisio, josta en tiedä oliko siitä enemmän haittaa vai hyötyä - joidenkin sellikavereiden päivä kun kului onnenpyörää yms. katsellessa. Hyödyllinen se oli esimerkiksi Genovan tapahtumia seuratessa.

Viikon ohjelmaan kuuluu tunnin ulkoilu joka aamu ja puolentoista tunnin ajan sunnuntai-iltana, tunnin punttisalit maanantaisin ja torstaisin, kirjasto keskiviikkoisin, kantiini-ostokset tiistaina ja sauna perjantai-aamuna. Vierailijoita saa tulla sekä lauantaina että sunnuntaina, aikaisin aamulla vierailuaika on 45 minuuttia, ja myöhemmin puoli tuntia. Arkisin ruokaa saa kolme kertaa, viikonloppuisin vain aamupuuron ja päivällisen. Ovet ovat hetken aikaa auki ruokailujen yhteydessä sekä viimeisen kerran viideltä. Kaikkiaan päivittäin on siis ohjelmaa 1-2 tuntia ja ovat auki ruokailun yhteydessä yhteensä vajaan tunnin - vuorokauden loput 21-22 tuntia ovet ovat siis kiinni.

Seura

On siis hyvin ymmärrettävää, että sellikaverista riippuu todella paljon vankilassa olemisen mielekkyydestä, ja jälkeenpäin voi sanoa että minulla kävi heidän suhteen

uskomattoman hyvä onni. Kaikkiaan sellikavereita oli viisi, joista kolme vain hyvin lyhyesti alkuvaiheessa. Ensimmäinen oli tutkari, todella haaska vanha heroinisti joka halusi pian siirtyä samanhenkisemmän kaverin seuraan. Seuraava oli panttivangin tyyppiesimerkki, Hakaniemen rannasta sammuneena poimittu alkoholisti, jolta joku oli juuri pöllinyt kaikki sakkojen maksuun käytettävissä olleet varhaiseläkerahat ennen kuin hänet oli korjattu maijaan. Alkoholistit ja kodittomat saavat sakkoja esimerkiksi lenkkimakkaran ja keppanan pöllimisestä, tai mistä vaan minkä kytät laskevat "häiriökäyttäytymiseksi". Viime kädessä valtio kustantaa.

Tämä oli varmasti leppoisin tyyppi, mutta myös kaikista hirvein koska hän kuorsasi kun virtahepo! Uskomatonta kyllä sain kolme yötä valvottuani siirrätettyä hänet toiseen selliin, mistä hän tietysti otti kovasti nokkiinsa. Pian hän lähti Konnunsuolle ajelemaan traktorilla, kun oli maalta alkujaan kotoisinkin. Hesalaisillehan punaniskojen Konnunsuo on painajainen.

Vetoaminen sellikaverin vaihtamiseksi ei missään tapauksessa ole suositeltavaa, vankilassa ei tosiaan kannata turhaan hankkia vihollisia. Kaikki sellikaverini tätä yhtä kuorsaajaa lukuunottamatta polttivat, viimeisin pahimmillaan viisi tupakkaa tunnissa. Olisin voinut saada heidät siirrettyä tupakkalakiin vetoamalla, mutta laskeskelin että jokaisen kohdalla mahdollisuudet vittumaisemman kaverin tilalle tulemiseen olisivat olleet todella korkeat. Seuraava opetus vankilaan joutuvalle on siis pitää kiinni hyvistä sellikavereista.

Seuraava sellikaverini oli vanha linnakundi ja pikkurikollinen, joka oli myöskin panttivanki. Yksi parhaimmista linnassa tapaamistani tyypeistä. Hän sai itsensä puhuttua Marian sairaalaan, ja koska hän oli panttivanki hänet jätettiin ilman vartiointia - ja hän karkasi saman tien. Karkaamisesta saa yleensä kuukauden lisää vankeutta. Kaveri laski, että on parempi lusia talvella kolme kuukautta kun kesällä kaksi. Kuukautta myöhemmin hänet napattiin ja hän tuli takaisi kerrokselle.

Seuraavan tyypin kanssa olin pidemmän aikaa, 26-vuotias heroiinikoukusta irti päässyt koditon pirinarkkari. Sakkoja varkauksista. Myös mainio tyyppi, jolle tällä yhteiskunnalla ei varmaan tule olemaan yhtään mitään hyvää tarjottavana.

Kerroksen matalin status oli varmasti eräällä vanhalla HIV-positiivisella homoseksuaalilla, joka oli pirinarkkari ja lusinut lähinnä puukotuksista ehkä neljättä kymmenettä vuotta. Tämä tyyppi kävi minua sääliksi, mutta jostain syystä hänen olemuksessaan ja jutuissaan oli jotain hyvin epämiellyttävää, minkä takia en pystynyt sosiaaliseen kanssakäymiseen hänen kanssaan. Tämä sellikaverini kuitenkin pystyi, ainoana tyyppinä koko kerroksella - ja sai siitä uskomattoman määrän paskaa niskaansa.

Opetuksia

Viimeisimmät kolme viikkoa olin myös todella mielenkiintoisen tyypin kanssa - kyseessä oli pahoinpitelystä tutkintovankeudessa istuva alkoholisti, joka oli asunut 8 vuotta kadulla. Kaveri oli vasta kolmekymmentä, mutta näytti kymmenen vuotta vanhemmalta ja kovaa vauhtia hautaa kohti matkalla olevalta. Kaverilla oli punk-tausta, ja tajusin miksi Suomessa on niin vähän vanhoja punkkareita - ei siksi että he olisivat dropanneet ja normalisoituneet, vaan siksi että he ovat kuolleet! On aivan sairasta, että kilju/soppapunkkareiden odotettavissa oleva elinikä on jotain 35 vuotta, esim. Lepakon valtaajista joku puolet on varmaan jo kuollut. Esim. Moskovassa puolet punkkareista vetää heroiinia, mutta Suomi on varmasti ainoa maailman maa jossa skene tappaa itsensä pelkällä alkoholilla. Ymmärrän hyvin että keskiluokkaiseksi profiloitunut Straightedge ei ole suurimmalle osalle kovin mielenkiintoinen vaihtoehto, mutta jonkinlaista kohtuutta kyllä pitäisi saada kehiin.

Tämä kaveri oli selvästi Helsingin pultsariyhteisössä rakentava tyyppi, porukka

oli rakentanut hyvän tukikohdan Pikkuparlamentin puistoon suoraan eduskuntataloa vastapäätä, kuolleeseen kulmaan Mannerheimintieltä päin katsottuna. Kaveri oli järjestänyt suurimman osan tukikohdan kalusteista, ja lisäksi yritti ylläpitää järjestystä, esim. välttää ainaisia tappeluita. Hyvin pian selvisi, että kaveri oli tutkintovankeudessa selvästi syyttömänä, vaikka pari muuta samassa kerroksessa samasta jutusta tutkarina istuvaa pikkuparlamentin veikkoa eivät olleet. Mutta kodittoman voikin Suomessa vangita vain siksi, että "heidän tavoittamisensa oikeudenkäyntiä varten on muuten vaikeaa"!

Kerroksessa oli aika paljon vanhempia kodittomia, jotka hengailevat lähinnä Keskusta-Hakaniemi-Sörkka akselilla ja vetävät lähinnä viinaa, siinä missä nuoremmat vetävät kovempaa kamaa ja pyörivät lähinnä lähiöissä. Näin sain idean tehdä "Ruokaa Ei Aseita - kuluttajatutkimusta", vapaanahan nämä tyypit ovat siinä määrin vähemmän selviä että heistä ei saisi läheskään yhtä paljon irti. Ruokaa Ei Aseitahan ainakin yrittää olla enemmän kuin hyväntekeväisyyttä, kannustaa "asiakkaita" muuttumaan "järjestäjiksi". Nimen oman tämän muutosprosessin mahdollisuudet ovat mielenkiintoinen kysymys.

Kuitenkin noin viisi minuuttia sellikaverin kanssa juteltuani selvisi, että tämä kysymyksenasettelu on jokseenkin utopistinen. Ihmisen on kerta kaikkiaan saatava oma elämänsä järjestykseen ennen kun hän voi osallistua poliittisesti. Suurella osalla ihmisistä on periaatteessa kaikki enemmän tai vähemmän kunnossa, silti heillä ei riitä rahkeita vapaaehtoiseen poliittiseen aktivismiin. Miten se sitten voisi olla mahdollista ihmisille joilla kaikki menee päin helvettiä?

Kaupunki - vankila

Korkean teknologian sallimista kontrollimenetelmistä innostunut yhteiskunta vaikeuttaa suuresti kodittomien elämää. Yksi Helsingin tuhansien kodittomien elämänlinja ovat ovikoodit, joita käyttämällä pääsee pois kylmästä lämpimiin rappuihin pitkän talven aikana. Sitä mukaa kun taloyhtiöt siirtyvät ostamaan palveluita siekailettomasti ja laittomasti kaasua ja pamppua käyttäviltä vartio-yhtiöiltä, vanhat koodit tulevat käyttökelvottomiksi ja on pakko saada uusia. Hyvä tapa auttaa kodittomia onkin kerätä ovikoodeja ja antaa niitä hyviksi tyypeiksi toteamilleen kodittomille. Kannattaa tosin huomata, että ovikoodit helposti leviävät kodittomien yhteisössä ja saattavat joutua levottomampien tyyppien käsiin, mutta periaatteessa turvallisuusriskit ovat kuitenkin minimaaliset ja asia on äärimmäisen tärkeä.

Yksityinen vartiobisnes on kodittomien riesa myös vielä raadollisemmalla tavalla. Taannoin tarjouskilpailun Helsingin metron turvallisuuspalveluista voittanut tanskalainen ylikansallinen suuryhtiö Falck Securities ilmeisesti alittaa kilpailijansa, ruotsalaisen ylikansallisen Securitaksen kustannukset palkkaamalla jälkimmäisen ja muiden vartioyhtiöiden erottamat sadistit ja maksamalla huonompaa palkkaa. Tämä olisi yksi selitys sille, miksi Helsingin metrosta on tullut kodittomilta kielletty vyöhykke, pelkkä asematunnelissa piipahtaminen voi tietää kodittomalle keikkaa jossa kaksi vartijaa pitelee kiinni ja seitsemän hakkaa tai kaasuttaa. Tämän takia kodittomat eivät enää uskalla käydä Itä-Helsingissä sijaitsevassa, diakonien ylläpitämässä tukipisteessä. Jopa rautatie-aseman päivystävät konstaapelit ovat kehoittaneet kodittomia välttämään yksinään liikkumista alueella, että mukana pitäisi olla ainakin yksi kaveri joka voi todistaa kidutuksista.

Kodittomat itse ovat niin demoralisoituneita, että yksin he eivät ainakaan oikeuteen halua mennä. Falckin kaltaiselle suuryhtiölle oman maineen kuitenkin luulisi olevan niin tärkeää, että ongelmiin uskoisi olevan mahdollista puuttua kansalaistoiminnan avulla. Heti aluksi pitäisi dokumentoida ja julkaista tietoja mahdollisimman monista kidutustapauksista. Lisäksi tiedostavan kansalaisen pitäisi aina vaatia päästä kodittoman kanssa vartijan koppiin, jos hän näkee vartijoiden retuuttavan koditonta jossain metron alueella. Lisäksi mielestäni Falckin vartijoille kannattaa aukoa päätään, ainakin jos ei ole yksin liikkeellä - näin he ainakin tietävät että heidän toimiaan tarkkaillaan, ja heidän valitsemaansa toimintaa "yhteiskuntahygienian turvaajina" ei arvosteta. Osa Helsingissä nollatoleranssin vastaista toimintaa tehneistä innostuikin näistä ideoista, mutta kuten aina hyvät ideat eivät välttämättä yllä toimintaan asti, erityisesti koska Syksy on jälleen tuonut tullessaan uusia polttavia ongelmia.

Yhteiskunta - vankila

Monille vankilassa esiin tulleille ilmiöille (Hakkilan "malli"-vankila, julkisen alueen yksityistäminen ja kodittomien sulkeminen sen ulkopuolelle, vankilan kurinpitomekanismit) yhteinen nimittäjä on yhteiskunnan uudet kontrolli- ja kurinpitomenetelmät. Sainkin vankilassa luettua Michel Foucaultin "Tarkkailla ja Rangaista", joka sivusi juuri näitä teemoja joskin historiallisesta lähtökohdasta. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa vankilaan!

Vartijamielivalta liittyy yhteiskuntaan laajemmassa mielessä myös siksi, että vartijan homma on monelle uraputken alku, onhan se "työkokemusta". Pian sen jälkeen kun olimme sellikaverini kanssa jutelleet teemasta, yksi Falckin vittumainen vartija ilmaantui duuniin ykköskerrokseen ja tuli heti vittuilemaan "tutulleen"! Tätä uraputkea pitkin sadistit pääsevät hommiin jossa he voivat aiheuttaa paljon enemmän haittaa kun metrossa pellehaalareissa palloillessaan.

Yksi Foucaultilaisesta näkökulmasta kiinnostava ilmiö on sellin oven kurkistusaukko, josta vartija voi mulkoilla vankia anonyymisti. Valvontakameroita Katajanokalla on vain rundissa. Vankilan käytäntö on nimittäin se, että kurkistusaukko muurataan umpeen - yleensä hammastahnaa käyttämällä. Tavan toimivuudessa kyse on samasta kun takin käyttämiseen liittyneessä testissäni - rikkomus on niin pieni, että siitä valittaminen vaarantaisi vartijan auktoriteetin. Tökötin voi poistaa reiästä, mutta se ilmaantuu siihen välittömästi uudestaan jos sellin asukasta ei uhkaa rundiin heittäminen, mikä taas olisi moisesta pikkurikkeestä liian suuri rangaistus. Itse tajusin tämän ikävä kyllä vasta kolme viikkoa lusittuani, mutta sen jälkeen reikä olikin tukossa yhtä mittaa, eikä kukaan vartija edes maininnut asiasta.

Vartijamielivallan lisäksi minulle oli myös uutinen Hakunilan natsien aseistautuminen. Antifasistipiireissä on kyllä jo vuosia tiedetty että natsit ovat hankkineet pyssyjä, mutta ei sitä että ne ovat myös aktiivisessa käytössä - Hakunilassa kuulemma "neekerit laitetaan kulkemaan metsässä", eli raittia pitkin käveleviä maahanmuuttujia komennetaan kulkemaan kiertotieta pyssyllä osoittamalla. Vaikka voihan se olla että pari tällaista tapahtumaa on jo riittänyt urbaanin legendan syntymiseen.

Periaatteet

Täysin ongelmatonta ei yhteiseloni muiden vankien kanssa kuitenkaan ollut. Kumma kyllä sanottavaa tuli lähinnä kasvissyönnistä/veganismista, mikä pisti minut itselleni yllättävään asemaan, koska minulle veganismi ei tosiaankaan ole "se" juttu vaan lähinnä vain vuosien varrella vakiintunut tapa. Veganismi oli kuitenkin lähinnä ainoa näkyvä juttu joka erotti minut muista vangeista, ja muutamaa se ärsytti.

Luvattiin vetää sekä turpaan että raiskata perseeseen. Turpaanveto-lupaukset loppuivat parin viikon jälkeen, mutta raiskausläppää riitti epäsäännöllisesti loppuun asti. En varsinaisesti missään vaiheessa järkyttynyt, koska tätä läppää heittäneet tyypit eivät tuntuneet olevan kovinkaan tosissaan, sitä paitsi he olivat luottovankeja. Tiettyä epävarmuuden ilmapiiriä läppä kuitenkin aiheutti, koska näistä tyypeistä koskaan voi olla täysin varma. Sitä paitsi jos olisi ilmaantunut jotain syytä ottaa läppä enemmän tosissaan, olisin aina voinut lopettaa salilla ja saunassa käymisen joissa molemmissa vangit ovat keskenään ilman vartijointia. Tällöin tilanteita joissa operaatioita olisi voinut suorittaa ei olisi enää juurikaan ollut. Tällaisten juttujen takia suosittelen kuitenkin ihmisille, jotka voivat tekevät valintaa tehdäkö suljettuun vankilaan sulkemiseen johtavaa kansalaistoimintaa, harkitsemaan tekojaan myös omista lähtökohdistaan, eikä pelkästään sen perusteella mikä on "tehokasta" tai "jaloa".

Käsittelyyn Suomen vankiloissa kyllä voi joutua, muutama vuosi takaperin yksi Suomen natsiskenen merkittävimmistä vaikuttajista (joka on sittemmin muuttanut Ruotsiin) raiskattiin Sörkassa. Tyhmin juttu mitä vankilassa voi tehdä on luulla olevansa kova jätkä ja näyttää se muille, kyllä sieltä aina löytyy joku sinua kovempi.

Sinänsä vankilassa omien periaatteiden säilyttämisestä tulee kuitenkin itselleen tärkeä asia, ja siksi olin vankilassa varmaan parempi vegaani kuin juuri koskaan vapaalla jalalla. Ruoka oli lähinnä positiivinen yllätys, tasan kerran jäin peruna-salaatti linjalle mikä oli vielä lukiossa viikoittaista. Tavallisten kasvisvalmisruokien vegaanisuus kannattaa kuitenkin opetella, muuten on täysin keittiön armoilla kuten minä olin, enhän ole Suomessa pariin vuoteen asunut. Lisäksi vasta viimeisellä viikolla selvisi että minulle oli syötetty joitain maitoon tehtyjä puuroja veteen tehtyinä, kun laktoosi-intolerantikko sellikaverille tuotiin oma puuro. En kuitenkaan jaksanut raivota, olihan aikaa jäljellä enää vain muutama päivä.

Sitä paitsi minulle kusetetuksi joutuminen on aivan hyvä alibi, luottovankejen oli tosin aika hankalaa sisältää että veganismin pointti ei ole "säilyttää oma ruumis pyhänä" vaan vaikuttaa taloudellisesti. En viitsinyt edes pahemmin hermostua kasvispihvien joukkoon piilotetusta pienestä maksapihvin viipaleesta jonka ajatuksissani söin. Luottovankien kakut ovat pitkiä ja ilon aiheet vähissä, voinhan minä siis jonkun sellaisen suoda.

Liian vähän ruokaa kuitenkin oli, siksi hamstrasin joka päivä kunnon pinon leipää ja vedin 1-2 kiloa säilykepersikoita, jotka olivat käytännössä ainoa kohtuuhintainen kantiinista löytyvä vegaaninen, sellissä säilyvä vaihtoehto. Loppua päin ne rupesivat kyllä kyllästyttämään...

Miksi ihmeessä?

Tähän asti jaksanutta lukijaa jo varmaan kiinnostaa se mitä järkeä tässä toiminnassa sitten on? Onko se tuloksellista? Ei ainakaan mitattavissa olevassa mielessä. Onko se paras mahdollinen tapa käyttää aikansa maailman hyväksi? Eiköhän nakkihommien tekijöistä ole paljon suurempi pula kuin poliittisista vangeista, joita minulla oli listattuna yli 50 ja joille hädin tuskin kaikille ehdin edes kirjoittaa vankila-ajan aikana.

Omat motivaationi ovat tärkeysjärjestyksessä ehkä seuraavat:

Halu uhmata järjestelmää tyystin piittaamatta sen esittämästä rangaistusuhasta ja rationaalisista perusteluista, sekä tästä uhmaamisesta suoriutumisesta seuraava vapautumisen tunne.
Halu testata omaa psykologista kestokykyä, siltä varalta että joutuisi joskus harkitsemaan sellaisen riskin ottoa joka voisi johtaa paljon pidempään tuomioon.
Halu harjoittaa kansalaistoimintaa mukavasti sängyssä löhöilemällä
Määrittelen itseni elintasopakolaiseksi, koska asun Moskovassa osaksi siksi että Suomessa ei pelkällä opintotuella penniä rankasti venyttämättä selviä. Mutta valintani olla maksamatta on kuitenkin enemmän periaatteellinen kuin taloudellinen. Toisin kuin Koijärveä ja Vanhan valtausta (joista jälkimmäinen ei tosin ollut väkivallaton) muistelevien nostatuksesta voisi päätellä, avoin ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus on nykyisin hyvin heikko keino uusien ongelmien nostamiseksi yhteiskunnalliseen keskusteluun. Suurin osa aktioista kuitataan postimerkin kokoisilla STT:n uutispätkillä, joissa ainoa haastateltu on poliisi. Eniten tiukan gandhilaisia metodeja ajavat ja kärkkäimmin niistä luisuvia tuomitsevat ovat yleensä niitä, jotka päätyvät hallitusvastuuseen toteuttamaan ideoitaan poliisin ja armeijan uhan – väkivallattomien metodien vastakohdan – avulla. Vähemmän tekopyhien riippumattomien ja vakiintuneiden kansalaisjärjestöjenkin kynnys lähteä kentälle kasvaa kasvamistaan, ja toiminta painottuu lobbaukseen, jossa viime kädessä kuitenkin rahakkain voittaa eikä ruohonjuuritason toimijalla ole mahdollisuuksia.

EU-maista ilmeisesti vain Suomi ja Portugali jatkavat sakkojen muuntamista vankeudeksi, ja molemmat harkitsevat käytännöstä luopumista lähiaikoina. Ehdin siis viime tingassa. Koko sakkorangaistuksesta on tullut täysin järjetön rituaali, erityisesti usein väkivallattomaan toimintatapaan liitettyyn "raingaistukseen alistumisen" ideaalin kanssa. Kansalaistottelemattomien oikeudenkäynnit eivät todellakaan kiinnosta mediaa enää lainkaan, Koijärvestä on jo 22 vuotta. Pienet poliittiset "rikokset" tuntuvat olevan valtiolle täysin ok, kunhan niistä maksetaan "vero" sakon muodossa joka myös sopivasti rajoittaa näitä "rikoksia" tekevien määrää. Jonkinlaista omatunnon hinnoittelua siis, neoklassisen taloustieteen opetusten äärimmäistä soveltamista! Omatuntoveron maksaminen on minulle kuitenkin aivan järjetön idea.

Liikkeen tapaista

Muurinmurtajat-ryhmä järjesti elokuun 23. päivä kansalaistottelemattomuus-tempauksen, jossa he "kaivoivat tunnelia vapauteen" muurin toisella puolella. Tunnelista ei ilmeisesti ehditty saada kovin vakuuttavan pituista, sen sijaan erään osallistujan muurin yli kiven avulla heittämästä köydestä olisi voinut tullakin jotain. Oma ulkoiluni oli tosin puoli kymmeneltä aamulla, jolloin suurin osa aktivisteista tuskin on edes hereillä, joten kuulin aktiosta vasta viikkoa myöhemmin. Vartijat yrittivät kuulemma väittää osanottajille ettei vankeja voitu päästää ulkoilemaan aktion takia, mikä oli ilmeisesti paskanjauhantaa. Laillisia seuraamuksia aktion osanottajille ei ilmeisesti ole tullut. Indymediasta tulostetut ja postitse lähetetyt kuvat aktiosta päätyivät sellin seinää koristamaan.

Juttelin lyhyesti aktiosta parin suunnittelijan kanssa etukäteen, toivoin että tekisivät sellaisen ajan kanssa että osanottajilla olisi hauskaa - tässä ilmeisesti onnistuttiin. Näin siksi, että vankitukitoiminta ei Suomessa, eikä juuri missään muuallakaan ole mikään massoja mobilisoiva muotijuttu - aktiivisimmat ihmiset ymmärtävät sen merkityksen erittäin hyvin, mutta passiiviset tukijat eivät. Näin vankituki-mielenosoitukset muuttuvat helposti piinallisiksi kääpiömiekkareiksi.

Minua turhauttava juttu tämän hetken Suomen totaalikieltäytyjäliikkeessä on sen elämäntapaluonne. En oikeastaan usko ollenkaan yksilön elämäntapavaikuttamiseen, jos siinä ei ole mukana jonkinlaista voimakasta yhteisöllistä elementtiä. Selkein esimerkki on veganismi, joka sen näennäisestä yksilöluonteesta huolimatta valitaan yleensä kaveripiirin mukana, ja tiputetaan jos kaveripiiri syystä tai toisesta muuttuu. Suomessa oli vuosikausia vain pari tusinaa vegaania, mutta kriittisen massan ja mediakynnyksen ylitettyään liike kasvoi tuhatkertaiseksi.

Samoin pätee myös totaalikieltäytymiseen - jokaisella sivarilla on joku tuttu joka myös meni sivariin, mutta ei välttämättä totaalilla. Jotta totaali-liikkeestä voisi tulla todella tehokas liike, sen pitäisi ylittää tietty kriittinen massa. Sitä varten totaalia pitäisi propagoida varteenotettavana ja helppona jokamiehen vaihtoehtona. Joku 100 totaalia vuodessa voisi olla kriittinen raja, jonka jälkeen ainakin osittainen totaalikieltäytyminen tulisi muodikaaksi asumiskustannus- ja muiden vittuilujen turhauttamassa sivariyhteisössä, kasvaisi eksponentiaalisesti ja ajaisi nykyisen rangaistusjärjestelmän umpikujaan.

Propsit

Suomalaisilta postia tuli lähinnä aktivisteilta jotka olivat itse joskus olleet vangittuna - joko totaaleina, tai jonkun eläinoikeusliikkeen tukahduttamisyrityksen aikana. Tämä ei ole ihme, vain vankilassa ollut voi ymmärtää kuinka suureksi pienen postikortin merkitys voi kasvaa, erityisesti jos sitä ei tule. Postia tuli niin paljon ettei kaikkia voi mitenkään erikseen kiittää. Erityiskiitokset kuitenkin Industrial Workers of the Worldille, joka reagoi ennen kuin kukaan Suomessa ehti, Toimintakalenterille, Anarkistisen Mustan Ristin ryhmille ympäri maailmaa, A-infos kollektiiville, Varsovan Prahan alueen tovereille, Alter-EE listan väelle, Syndicalist Solidarity Networkille (Irlanti), Thomasille CNT-AIT-F:stä ja muille minulle kirjoittaneille International Worker's Associationin toimijoille, War Resisters Internationalille, sekä ennen kaikkea Aseistakieltäytyjäliitolle ja sukulaisille.

Hieman ärsytti se, että postitse tuli jatkuvasti pyyntöjä saada tapauksestani lisätietoja. Tavallaan oikeaa logiikkaa, että poliittisella vangilla on enemmän aikaa vastata kysymyksiin kuin ylityöllistetyillä tukijoukoilla - toisaalta on turhauttavaa kopioida samat asiat uudestaan ja uudestaan lyijykynällä, ja maksaa ilosta 3 markkaa postimaksuna. Pidemmäksi aikaa vankilaan joutuvan kannattaa varmaan kirjoittaa FAQ tapauksestaan, jota tukijoukot voivat monistaa sitä vastauskirjeisiin liitettäväksi.

Toinen tunne jota ainakaan minä en etukäteen voinut ennakoida, oli vapautumisen tunne. Aivan uskomaton fiilis, kun olisi syntynyt uudestaan! Pari päivää olin aika lailla pihalla. Vielä nytkin, melkein kaksi kuukautta myöhemmin ajatukset palaavat lyhyeen vankila-aikaan miltei päivittäin. Ehkä se tulee olemaan yksi niistä elämäni viidestätoista tapahtumasta, jotka muistan vielä 65 vuoden päästä tiputuslaitteessa kituuttavana dementikkopotilaanakin.

Antti Rautiainen

(Jätä vastaus tähän)

 Sivun tarjoaa LiveJournal.com