?

Log in

No account? Create an account
Antti Rautiaisen kirjoituksia
joulukuu 3., 2006
06:48 pm

[Linkki]

Previous Entry Share Flag Next Entry
00161 Katajanokka
Kokemuksia Katajanokan vankilasta heinä-syyskuulta 2001. Osia artikkelista julkaistu Muutoksen keväässä #24 ja Kapinatyöläisessä #30. Sama alhaalla englanniksi. Lisätty 31.3.2002.

00161 Katajanokka

Tämä kirjoitus on sekalainen kokoelma ajatuksia jotka syntyivät viettäessäni kaksi kuukautta Katajanokan vankilassa 17.7.-13.9.2001. Tätä pitkää versiota ei ole tarkoitettu julkaistavaksi missään suomalaisessa lehdessä, koska siinä esiintyvät henkilöt ovat ainakin muutamien kuukausien ajan helposti paikannettavissa.



Lavealla polulla

59 päivän vankeustuomiostani 27 päivää oli neljästä kutsunnoista kieltäytymisestä 1997-1998, ja 15 päivää oli oikeudenkäynnistä johon en päässyt vuoden 1999 kansainvälisen karavaanin järjestelyjen takia. Loput 17 päivää olivat kolmesta kansalaistottelemattomuusaktiosta vuosilta 1998-1999. Näistä edesmennyt Solidaarisuus-järjestö järjesti ensimmäisen työministeriössä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta tammikuussa 1998, ja toisen helmikuussa 1999 asuntorahastossa sosiaalisen asuntorakentamisen puolesta.

Tammikuussa 1998 delegaatio Solidaarisuus-järjestön mielenosoituksesta kävi viemässä työministeriöön vetoomuksia, ja neljä mielenosoittajaa päätti jäädä paikan päälle varmistamaan että ministeriö myös toteuttaa jonkinasteisen kansliapäällikön mielenosoittajille antamat lupaukset. Mielenosoittajat eivät onnistuneet eristäytymään mihinkään huoneeseen, mutta banderollin tiputtaminen ministeriön ikkunasta onnistui. Poliisit saapuivat paikalle ja poistivat mielenosoittajat, jotka tyytyivät väkivallattomaan vastarintaan tällä erää, vallankumouksellisempia aikoja odotellessa. Edellisenä syksynä Ranskassa oli koettu voimakasta työttömien liikehdintää, ja Solidaarisuus-järjestössä päätettiin yrittää samanlaisten toimintamuotojen tuomista Suomeen. Samana keväänä järjestettiin vielä kaksi samankaltaista aktiota, mutta niistä ei siinnyt ranskalaistyyppistä sosiaalista liikehdintää. Mielenosoittajilla oli kyllä usein hauskaa, mutta aikansa kutakin.

Helmikuun 1999 aktio asuntorahastossa oli Solidaarisuuden viimeinen kansalaistottelemattomuusaktio, ja myös onnistunein. Taustalla oli budjettikauden hurjat leikkaukset sosiaaliseen asuntorakentamiseen, tilanteessa jossa käynnistyvä nousukausi oli jo räjäyttämässä asunnottomuusongelmaa käsiin. Tällä kertaa Pasilassa sijaitsevan asuntorahaston kirjastoon saatiin pystyyn niin hyvät barrikaadit, että poliisi pääsi sisään vasta puolitoista tuntia myöhemmin, tosin harmillisesti liikuteltavan väliseinän kautta jota ei edes oltu huomattu. Tällä kertaa jopa muutama toimittaja vaivautui saapumaan paikalle valtauksen pitkittyessä.

Eläinten puolesta

Kolmas kansalaistottelemattomuusaktio oli eläinoikeusmielenosoitus Vuosaaren toksikologikonferenssissa 1998. Tämä hyvin lyhyellä varoitusajalla järjestetty mielenosoitus oli jälkeenpäin katsottuna viimeinen Suomen eläinoikeusliikkeen muotivaiheen mielenosoitus, ehkä 120 osanottajalla myös selvästi pienempi kuin edellisten vuosien Fur Center-mielenosoitukset joissa oli parhaimmillaan kolmisen sataa henkeä. Alunperin päiväksi oli suunniteltu Fur Centerin turkishuutokauppojen vastaista mielenosoitusta, mutta huutokaupat alkoivatkin vasta päivää myöhemmin. Koska kaupunkiin oli kuitenkin kerääntynyt paljon eläinoikeusaktivisteja, päätettiin edellisenä iltana lähteä Vuosaareen, jossa toksikologian tutkijat pitivät konferenssiaan.

Toksikologian päätehtävä on määritellä ihmisten käyttämien kemikaalien myrkyllisyyttä. Tämä tehdään usein D50 testillä, eli kokeilemalla mikä annostelu tappaa 50% koe-eläiminä käytettävistä rotista. Eläinoikeusnäkökannalta olisi järkevämpää ylipäätänsä miettiä tarvitaanko kemikaaleja niin paljon, vain murto-osa ihmisten käyttämistä kymmenistä tuhansista kemikaaleista on ylipäätänsä mitenkään testattu, joten niiden vaarallisuutta voi vain arvailla.

Paikan päällä tosin selvisi, että Riitta Salmi Juliana von Wendtin säätiöstä tieteen edistämiseksi ilman eläinkokeita oli saapunut palkitsemaan vaihtoehtomenetelmiä kehittäneitä toksikologeja. Kaikki kunnia heille, mutta koska eläinoikeusnäkökulmasta katsottuna koko kysymyksenasettelu on vinoutunut, oli mielenosoitus mielestäni kuitenkin oikeassa paikassa. Eikä mielenosoitus ollut välttämättä ristiriidassa myönteisemmän menetelmän valinneiden toimijoiden projektin kanssa.

Tämä mielenosoitus on yksi niistä harvoista Suomessa, josta on täysi varmuus että KRP:n koko tiedonhankinta-arsenaali oli otettu käyttöön. Tietojen vuotamista poliisille ei voi selittää mitenkään muuten kuin puhelinkuuntelulla. Lisäksi tapaamispaikalle tuli siviilipukuisia poliiseja reisitasku-hupparilookissa. Metron ikkunasta katseltiin, miten pitkä jono maijoja kaasutti kohti Vuosaarta.

Ja eläinten ruokana

Paikan päällä mielenosoittajille tarjottiin mahdollisuutta lähettää muutama edustaja keskustelemaan konferenssin osanottajien kanssa. Katsoimme tämän kuitenkin epäedulliseksi keskusteluasetelmaksi, ja päätimme lähteä kaikki yhdessä kertomaan näkemyksemme toksikologian eläinkokeista. Lähdimme kiertämään mellakka-aitaa metsän kautta vasemmalta, jossa oli vain muutamia poliiseja poliisikoirien kanssa. Poliisit usuttivat koirat mielenosoittajien kimppuun, ja koira jonka konstaapeli Pekka Mäkelä osoitti kimppuuni puri minulle kuopan alareiteen. Vuonna 2001 eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jaakko Jonkka päätti poliisin puolustaneen itseään. Tämä tarkoittaa sitä, että mielenosoittajat ovat Suomessa koiran ruokaa vastaisuudessakin mikäli he rikkovat poliisilakia, eli eivät noudata jotain poliisin käskyä. Kukaan mielenosoittajista ei saanut syytteitä väkivalta- tai edes omaisuusrikoksista.

Koira kuitenkin hellitti otteensa, ja pääsin yhdessä toisen mielenosoittajan kanssa Unitas-opiston alueelle, jossa konferenssia pidettiin. Tämä kyseenalaistaa konstaapeli Pekka Mäkelän lausunnon että ryntäys onnistuttiin pysäyttämään koirien avulla. Yhtäkkiä emme nähneet yhtään poliisia lähimaillakaan. Epäilimme eksyneemme, ja päätimme palata takaisin mielenosoitukseen kiertotietä. Jälkeenpäin selvisi että olimme olleet konferenssin pääoven edessä palloilemassa!

Palattuamme mielenosoitukseen päätimme yrittää uutta koukkausta oikealta puolelta. Koiran purema ei ollut osunut hermoon eikä mitään kipuja ollut, vaikka verta valui pitkin lahjetta. Tällä kertaa useampia ihmisiä pääsi kiertämään konferenssialueelle, johon saatiin pystyyn kunnon hässäkkä. 30-40 ihmistä pidätettiin, muutamia aivan oven edestä (joka oli väärä, alkuperäinen kohde olisi ollut oikea). Loput onnistuivat muodostamaan tiukasti toisiinsa tarrautuneen lihamuurin, ja palaamaan takaisin mellakka-aidan taakse ilman kiinnottoja. Mitään väkivaltaa ei mielenosoituksessa ollut mielenosoittajien puolelta, jos joku ei yhden ikkunan rikkomista sellaiseksi laske.

Tavan mukaan olimme pari tuntia pidätysbussissa tuskallisilla ranteet raatelevilla nippusiteillä kytkettyinä, ja myöhään iltaan asti kiinni otettuna Itäkeskuksen poliisiasemalla. Poliisiasemalla sain potkia putkan ovea noin viisi tuntia ennen kuin minut lähetettiin terveyskeskukseen, jossa sain jäykkäkouristusrokotteen ja haava puhdistettiin. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jaakko Jonkka katsoi, että Itäkeskuksen poliisipiirin johtaja ylikonstaapeli Markku Suokkaa ei toiminut poliisilain § 49:n toisen momentin mukaisesti, ja rankaisi häntä lähettämällä hänelle postitse 9 sivua A4-arkkeja. Mielenosoittajat saivat poliisilain rikkomisen nojalla sakkoja (noin mikä tahansa poliisin käskyjen noudattamatta jättäminen voidaan tuomita poliisilain rikkomisena), minä sain 10 päiväsakkoa eli 5 päivää vankeutta. Tämän lisäksi sain myös elinikäisen arven alareiteen, jota onkin tullut esiteltyä aktivistiporukalla saunailtoja vietettäessä.

KRP's least wanted

Päätös olla osallistumatta armeijan kutsuntoihin kypsyi melko nopeasti ensimmäisen armeijan propagandakirjekuoren tipahdettua kotiin joskus vuoden 1997 aikana. Sen ja kavereilta saamani tiedon perusteella päättelin, että kutsuntatilaisuus on militaristinen spektaakkeli jota luonnehtivat kapiaisten paasaus, sotapropagandafilmien katselu, sivarien mollaus ja sotilaallinen kuri. Jälkeenpäin olen myös oppinut että sotilaan palvelukelpoisuus määritellään kutsunnoissa, kutsuinnoissa yksilö siis lokeroidaan sen perusteella missä järjestyksessä hänen on muututtava jauhelihaksi isänmaan puolesta.

Kutsunnoista pois jäävä saa sakon, joka on aluksi 15 päiväsakkoa eli viikko vankeutta, ja kasvaa rikoksen toistuessa. Yleensä B-haku (eli tilanne jossa olen etsintäkuulutettu mutta poliisi ei aktiivisesti yritä etsiä minua) on mennyt päälle noin kuukauden kutsuntapäivän jälkeen. Tämän jälkeen jos poliisi tavoittaa minut, se ottaa sotilasläänin esikuntaan yhteyttä kysyen mitä minun tapauksessani olisi tehtävä. Yleensä sotilasläänin esikunta on määrännyt uuden kutsuntapäivän, kerran he määräsivät minut saapumaan paikalle välittömästi. Olen jättänyt nämä määräykset noudattamatta, mistä on seurannut kierroksen alkaminen alusta. Tämä on toistunut 13 kertaa.

Periaatteessa poliisi voisi myös toimittaa minut esikuntaan pakolla esikunnan näin pyytäessä. Tällöin kieltäytyisin kaikesta yhteistyöstä, kuten psykologisen testisen täyttämisestä, eikä esikunnalla varmaan olisi muuta mahdollisuutta kun määritellä palvelukelpoisuuteni mielivaltaisesti ja määrätä minulle palvelukseenastumispäivä. Tämä on todennäköisesti ainoa tapa miten rangaistuskierre voisi pysähtyä. Koska en saapuisi palvelukseen, tästä seuraisi lopulta oikeudenkäynti aseistakieltäytymisestä ja standardi 197 päivän vankeusrangaistus, jonka jälkeen seikkailu loppuisi. Fakta että toistuva rangaistus samasta rikoksesta on kansainvälisten ihmisoikeussopimusten hengen vastainen ei Suomen oikeusjärjestelmää paljon hetkauta.

Esikunta ei kuitenkaan ole määrännyt minua paikan päälle toimitettavaksi. Kenties koska siellä ei ole viitsitty ryhtyä erityistoimiin tapaukseni vuoksi, kenties koska militaristit haluvat hiostaa minua ja rankaista mahdollisimman paljon. Näinhän minua voidaan sakottaa moninkertaisesti verrattuna tilanteeseen että minut olisi suoraan toimitettu kutsuntoihin. Kutsuntojen laiminlyöntiä käsitelleissä oikeusistunnoissa sotilasviranomaiset ovat väittäneet, etten ole kieltänyt aseista, mikä on roskaa - paitsi että poliisi on esitutkinnan yhteydessä ollut heihin yhteydessä lukuisia kertoja, ilmoitin tämän myös henkilökohtaisesti marraskuussa 1997 kapiaiselle kutsuntatilaisuudessa, jossa torvifanfaarin jälkeen revimme kutsuntalääkärintodistuksen ja luimme manifestin, jonka jälkeen meidät poistettiin paikan päältä väkivalloin. Jostain syystä sotilasviranomaiset katsovat, että tämä 15 minuuttia ei vielä riittänyt kutsuntavelvollisuuteni suorittamiseen. Tästä aktiosta minua ei muuten koskaan rankaistu, koska syyttäjä ja haastemies mokasivat vanhenemisajan kanssa.

Väkivallaton antipasifisti

Poliittisiltä näkemyksiltäni olen anarkisti, eli pyrin yhteiskuntaan josta puuttuu kaikenlainen alistaminen ja auktoriteetti. Nykymallinen armeija on Suomen hierarkisin instituutio vankilan ja joidenkin sairaaloiden rinnalla, joten jo pelkästään tämän takia anarkistit ja armeija ovat törmäyskurssilla. Vaikka uskon että väkivalta on pahaa sinänsä, en ole pasifisti - uskon että sen lisäksi että väkivalta on oikeutettua erityistilanteissa (kuten Gandhi ja Martin Luther King uskoivat), on mielestäni näihin erityistilanteisiin joutuminen myös hyvin mahdollista ja siihen on syytä varautua (mihin Gandhi ja Martin Luther King eivät uskoneet).

Vastustan Suomen armeijaa ennen kaikkea koska se on perustettu puolustamaan jotain sellaista mihin en kerta kaikkiaan usko. En usko että suomalaiset olisivat sikäli parempia ihmisiä kuin muut, että heidän intressiensä puolustaminen muiden ihmisten intressejä vastaan olisi oikein. Itse asiassa kansallisuus on minusta identiteetin kysymys, siis tietynlainen joulupukin tapainen mielikuvitusolento, eikä samaan kansaan kuulumisesta välttämättä seuraa yhtään mitään yhteisiä intressejä. Päin vastoin, huomaan että minun intressini ovat hyvin erilaisia verrattuna esimerkiksi hallitsevaan luokkaan kuuluvien Suomen kansalaisten intresseihin. Monet niistä maailman epäoikeudenmukaisuuksista, joihin pyrin jokapäiväisellä toiminnallani puuttumaan, hyödyttävät hallitsevaa luokkaa, ja hallitseva luokka myös pyrkii aktiivisesti näiden epäoikeudenmukaisuuksien säilyttämiseen. Tämä hallitseva luokka sattuu myös määräämään siitä mihin Suomen armeijaa käytetään. Suomen armeijan ensimmäistä muotoa eli suojeluskuntaliikettä käytettiin nimen omaan hallitsevan luokan, eikä mitään kuvitteellisia suomalaisten yhteisiä intressejä turvaamaan.

Jos Suomen armeijan käyminen olisi vapaaehtoista eikä velvoittaisi mihinkään, se olisi minulle relevantti vaihtoehto joidenkin ääritilanteissa hyödyllisten taitojen oppimista varten. Näin vaikka hierarkiseen komentoon tottuminen varmasti tuottaisikin minulle ongelmia. Velvoittava armeija ei minulle käy, koska on täysin sattumanvaraista toteutettaisiinko liikekannallepano jonkun asian puolesta jonka puolesta tappamisen voisin katsoa sen arvoiseksi vai ei . Itse asiassa tämän hetkinen Suomen valtion ulko- ja sisäpolitiikka antaa osviittaa, että mitä todennäköisemmin liikekannallepano toteutettaisiin jonkun asian puolesta johon en usko ollenkaan, ja jopa rintaman toisella puolella oleminen voisi olla minulle mielekkäämpää.

Poikkeuksiakin voi olla, kuten talvisota osoittaa. Kukaan ei toivottavasti kyseenalaista sitä, että Stalinin miehitys olisi ollut hirvittävä, vuoden 1918 veroinen tragedia kaikille Suomen niemellä asuville. Toisaalta miehityksen inhimillinen hinta olisi voinut olla pienempi kuin se, jolla torjuntataistelu voitettiin - 180 000 kuollutta joista vähintään 72% venäläisiä asevelvollisia jotka eivät myöskään olleet sodassa vapaaehtoisesti. Lisäksi on kyseenalaista voiko vakinaisen armeijan riveissä taisteleminen hyödyttää anarkisteja missään olosuhteissa - historiassa on lukuisia esimerkkejä joissa "demokraattisten valtioiden" armeijaan kutsutut poliittiset aktivistit ovat vain "kadonneet" mystisesti, usein jo ennen rintamalle saapumista. Miehityksen vastustaminen olisi mitä todennäköisimmin ollut anarkistien intressi, mutta Suomen valtion kanssa liittoutuminen tätä tarkoitusta varten ei välttämättä olisi ollut.



Tämä on jossittelua sikäli että Suomessa ei ollut mitään anarkistiliikettä vuonna 1939. Toisaalta kuitenkin myös tärkeä pohdinnan aihe, koska talvisota on Suomen armeijan ylivoimaisesti useimmin käytetty propaganda-ase - ja ylipäätänsä syy siihen että Suomi on maailman militaristisimpia maita Kyproksen, Pohjois-Korean, Turkin, Israelin ja Kreikan rinnalla mitattuna sillä, kuinka suuri osa miehistä käy armeijan, ja kuinka kunnioitettu instituutio armeija on.

Siviilipalvelus ideansa irvikuvana

Suurin osa totaalikieltäytyjistä hakee kutsunnoissa siviilipalvelukseen, ja vasta myöhemmin ilmoittaa kieltäytyvänsä siitäkin. Siviilipalveluksen olemassaolo on paljolti sosiaalidemokraattisen rauhanliikkeen ponnistelujen tulos: Sosiaalidemokraattisen etiikan mukaan on oikein ja kaunista, että ihmiset tekevät

palveluksia valtiolle vaikka sitten pakotettuna. Tarkoitus oli, että siviilipalvelusinstituutiosta tulee "uudenlainen armeija", joka väkivallattomien konfliktinratkaisumenetelmien avulla vastaa turvallisuusriskeihin. Mutta sosiaalidemokraatit eivät tajunneet sitä, että viime kädessä ne riskit jotka valtio määrittelee uhaksi itselleen ovat juuri niitä jotka uhkaavat hallitsevan luokan asemaa. Valtion pysyminen pystyssä edellyttää väkivaltaa, ja näin valtiolla on suuri intressi turvata että tätä väkivaltaa toteuttamaan ehdollistettuja ihmisiä on tarpeeksi tarjolla. Näin valtion on varmistettava että siviilipalvelus on mahdollisimman vähän houkutteleva vaihtoehto.

Siviilipalvelusmiehet tekevät vaatimattoman koulutuksen vaativia työtehtäviä alipalkalla maassa, jossa on edelleen satoja tuhansia, pääosin matalasti koulutettuja työttömiä. Palveluspaikkojen pula pahenee, ja asumistilanne on hirveä. Minulla ei ole mitään väkivallatonta konfliktinratkaisua vastaan, mutta yhdelläkään siviilipalvelusmiehellä ei ole tällä hetkellä tähän liittyviä työtehtäviä. Sosiaalidemokraattisen rauhanliikkeen typerän sinisilmäisyyden takia valtio on saanut siviilipalveluksesta keinon kurinalaistaa aseistakieltäytyjiä ja legitimoida armeijan olemassaoloa. Sodan syttyessä siviilipalvelusmiehet pistetään linjaan siinä missä kaikki muutkin. Näin ollen olisin pelkuri jos menisin kutsuntatilaisuuteen valehtelemaan että haluaisin siviilipalvelukseen. Kutsunnoissa ei edes anneta mahdollisuutta kieltäytyä kaikesta asepalveluksesta suoraan, näin ollen sinne menemisessä ei todellakaan ole mitään järkeä.

Vääriä vaihtoehtoja

Suomessa ei ole mahdotonta keplotella itseään vapaaksi rauhanaikaisesta palveluksesta esim. mielenterveydellisten syiden nojalla. Mutta tässä tilanteessa strategiset kysymykset astuvat kuvaan, on järkeä luoda armeijaa vastaan painostusta aseistakieltäytymisen avulla jo rauhan aikana, sodan julistamisen jälkeen armeijalla on kuitenkin vahva etulyöntiasema sotahuuman levitessä. Jos totaalikieltäytyjien määrä kasvaa kovin suureksi, on mahdollista että koko armeija-instituutio joutuu kriisiin kuten Espanjassa tannoin nähtiin.

Palkka-armeija ei kuitenkaan olisi mikään uudistus parempaan päin, päin vastoin palkka-armeijaan nojautuvat maat kuten USA ja Englanti tuntuvat sotivan paljon useammin kuin asevelvollisuusmaat. Usein sodan vastainen mieliala leviää vasta kun omat lapset saapuvat säkeissä kotiin. Monet armeijassa käyneet tuttuni ovat oppineet ainakin sen että sotiminen on todella hirveää, palkka-armeija taas vieraannuttaa massat sotimisen todellisuudesta. Mutta huolimatta siitä että näkisin palkka-armeijaan siirtymisen takaiskuna, ei mielestäni armeijan tai siviilipalveluksen käymisessä ole nykytilanteessa mitään järkeä, koska asevelvollisuusarmeija on aivan yhtä tarpeeton kuin palkka-armeijakin.

Byrokratian ihmeellinen maailma

Tukikampanjaani ja lakiasiainapuani järjestävä Aseistakieltäytyjäliitto on paitsi antimilitaristinen järjestö, myös siviilipalvelusmiesten etujärjestö, jonka intressinä on käyttää tapaustani siviilipalvelusmiesten etujen kohentamiseen ja armeijajärjestelmän laillisen perustan romuttamiseen. Eikä minulla periaatteessa ole mitään tätä vastaan, kaikkia aseita armeijaa vastaan voi käyttää samanaikaisesti. Silti on hieman huvittavaa antaa oikeudessa lausuntoja, jotka pitävät Jehovan todistajien vapauttamista asevelvollisuudesta epäoikeudenmukaisena tai siviilipalvelusta kohtuuttoman pitkänä, koska en halua valtiolta mitään erioikeuksia tai oikeuksia ylipäätään, enkä menisi sivariin vaikka se kestäisi viikon. Haluan pyytää valtiolta ainoastaan että se lopettaisi itsensä.

Sakkojen muuttaminen vankeudeksi kestää vuosia, ja prosessiin liittyy papereiden pallottelu kolmen eri instituution - oikeusrekisterikeskuksen, käräjäoikeuden ja ulosottoviranomaisen välillä. Oman muuntoprosessin tilanteesta on usein melko mahdotonta saada tietoa, erityisesti poliisi kieltäytyy ilmoittamasta oletko etsintäkuulutettu vai et. Näin ollen olen jo kaksi vuotta joka kerta Suomen rajan ylittäessäni (asun ja opiskelen Moskovassa) yrittänyt ottaa mukaani tavaraa jonka uskon mahdollisesti olevan tarpeen vankilassa. Lopulta minua ei kuitenkaan napattu rajalta, vaan menin itse ilmoittautumaan poliisiasemalle. Näin siksi että tuomio olisi tipahtanut joka tapauksessa ennen pitkää, ja kesällä on paras aika istua koska muuten opinnot menisivät aivan sekaisin. Tähän ilmoittautumiseen liittyy ensimmäinen vinkki vankilaan joutuvalle - jos päätät ilmoittautua viranomaisille, tee se mahdollisimman myöhään illalla. Jokainen yö jonka olet kiinniotettuna (siis sisällä ennen puoltayötä) lasketaan vankeusaikaan, näin ollen 16. heinäkuuta laskettiin vankeuspäiväksi vaikka olin vangittuna vain yhden tunnin!

Etsintäkuulutetun muistilista

Mitä sitten kannattaa kantaa mukana tilanteessa jossa pidät suljettuun vankilaan joutumista mahdollisena? Tarpeellista tavaraa kannattaa ottaa mukaan, koska myöhemmin tukijoukoille lähetetyt toivomuslistat voivat olla työteliäitä täyttää ja jotain olennaista voi unohtua. Hammasharjat, -tikut ja -tahnat tulevat talon puolesta, samoin kaikki ruokailuvälineet ja juomapullo. Jos et pidä Biceistä, ota omat parranajovehkeet. Kirjekuoria ja -paperia saa talon puolesta, kynät minulla oli omasta takaa mutta voi olla että ne voi ostaa. Suurin puute minulla oli kynsileikkurista, kynsisakset ovat kiellettyjä. Jos et pidä pureskelusta, ota leikkuri mukaan! Jos olet sakkovanki, ota korvatulpat koska voit joutua "ruumaan", 6-10 hengen yhteisselliin

jossa kuorsaus on kovaa. Pääosa omista kantamuksistani oli kirjoja, joita kuluukin nopeasti. Melkein kaikkea elektroniikkaa jossa ei ole muistia tai telekommunikaatiota ulkomaailman kanssa saa ottaa, mutta ne menevät tarkastuksen läpi joka toteutetaan vasta kun 10 laitetta on jonossa, mihin menee kauan.

Sakko- eli panttivankeja nöyryytetään ottamalla omat vaatteet pois, tämä ei tosin minua haitannut - eipähän omat vaatteet kulu. Vaikka et olisi sakkovanki, älä ota liian hyviä vaatteita - vaatteiden pesusta vastaavat muut vangit joten tyylikkäät vaatteet pöllitään. Viimeisellä viikolla vartijat toimittivat minulle vahingossa vierailijoiden tuoman takin ja kolitsin, jotka otin käyttöön koska halusin testata tuleeko sanomista. Eikä tullut, vartijoilla ei ole pokkaa vaarantaa auktoriteettiaan nalkuttamalla pienistä rikkomuksista, ainoa tepsivä pelote on rundiin (eri eristysselliin) heittäminen ja siellä pieksäminen, jota ei kuitenkaan voi pikkujuttuihin soveltaa. Toinen mahdollisuus on, että he eivät yksinkertaisesti kerinneet huomata koko asiaa.

Matka Nokalle

Pikku-Roban kyttikseltä minut kyyditettiin Pasilaan, jossa iski uskomaton vapauden tunne. Mieletön hiljallisuus ja rauha kaiken stressin jälkeen! Tästä lähtien hommat vihdoinkin edistyisivät vääjäämättömästi omalla painollaan. Viime kädessä suurin osa elämän vaikeuksista johtuu vaihtoehtojen ja valintojen moninaisuudesta. Tästä hetkestä vankila-ajan loppuun asti tuntui siltä kun olisi istunut 50 metriä tunnissa etenevään junaan - matelu on tuskallista, mutta perille tulo kuitenkin varmaa. Tämä hyvä puoli "oikeusvaltion" suorittamassa repressiossa on tyranniaan verrattuna!

Pasilan asukit ovat toisistaan täysin eristettynä, näin oman asuinympäristön koristelu saa suurempaa merkitystä kuin Katajanokalla. Suomalaisten seinäkirjoitukset pitäytyvät lakonisessa "eka viikko, toka viikko, kolmas viikko -> nokalle" tyylissä, venäläisillä taas tunteet ovat pinnassa - kehotettiin kestämään, ja äitiä oli ikävä.

Pasilassa vietetyn yön, ja pitkän kuulusteluja suorittaneen konstaapelin kanssa käydyn filosofisen keskustelun jälkeen vuorossa oli Katajanokalle passitus. Helsingin tutkintavankilahan on kulttuurihistoriallinen nähtävyys sinänsä, josta suurin osa ei juurikaan ole yleisölle auki. Pyörittelin mielessäni useasti romanttista ajatusta, että vankila olisi ollut narodnikkien murhaaman tsaari Aleksanteri II:n rakentama. Näin tsaari olisi tavallaan saanut jo etukäteen rangaistuksen minua kohdanneista epäoikeudenmukaisuuksista. Todennäköisesti vankila on kuitenkin Aleksanteri II:n seuraajan, Aleksanteri III:n rakentama.

Katajanokan vankila on maailmanmittakaavassa pieni, minun aikanani siellä oli enimmillään 230 vankia, jolloin se oli jo aivan liian täynnä. Ristinmuotoisen rakennuksen länsipäässä on kirkko ja hallinnollisia osastoja, itäpäässä on avo-osastoja ja naisten tiukasti muista vangeista eristetty osasto. Pohjois- ja eteläpäät muodostavat yhtenäisen kolmikerroksisen osaston jossa pidetään suurinta osaa vangeista.

Sateenkaaritalon asukit

Kolme vankikerrosta on väritetty hempeän ällöttävillä pastelliväreillä, joiden tarkoitus on kenties saada vankien herkkä puoli esille, mutta todennäköisesti ne pikemminkin kannustavat järjettömään agressioon. Vankilat ovat Suomessa kenties ainoita rotuerottelua soveltavia instituutioita, iloisen pastellinkeltaisen ensimmäisen kerroksen asukkaat ovatkin pääosin eestiläisiä, venäläisiä ja mustia. Vähemmistöryhmistä ainoastaan romaneita ja muutamia hyvin suomea puhuvia paluumuuttajia oli suomalaisten kanssa. Kaipa rotuerottelulle oli syynsä, aika tylyä rasistiläppää muilta vangeilta kuitenkin kuuli. Ironista oli, että meidän kerroksen kovin rasisti oli itse romani. Vaikka romanit olivat väestönosaansa nähden vankilassa ehkä 100 kertaisesti yliedustettuna, ainakin Helsingissä venäläiset ja eestiläiset vangit näkyvät nykyään olevan suurempi ryhmä. Etnisten vähemmistöjen lisäksi ensimmäisessä kerroksessa ovat rundit ja pelkääjiä. Vasta jälkeenpäin tajusin, että ensimmäisessä kerroksessa saattoi olla säilöön otettuja pakolaisia, joihin ilman muuta olisi pitänyt yrittää ottaa yhteyttä. Vaikeaa tämä tosin olisi ollut, huomaamaton haahuilu kahden kerroksen päähän kun on melkein mahdotonta.

Murhanhimoisia ajatuksiä herättävällä vaaleanpunaisella maalilla väritetyssä toisessa kerroksessa ovat nuorisovangit sekä siirtovankeja ja sairaita vankeja. Kaikista kansoitetummassa vihreän värisessä kolmannessa kerroksessa asuvat sakkovangit ja tutkintavangit. Lisäksi kaikissa kerroksissa on työtä tekeviä vankeja, kuten putsarit ja tiskarit.

Sakkovangit ovat vankihierarkian alapäässä suhteessa sekä vartijoihin että toisiin vankeihin. Yleensä sakkovangit laitetaan ruumaan, mutta ilmeisesti siellä oli minun tullessani täyttä koska minut laitettiin kolmosen pohjoispäähän. Täällä suurin osa oli tutkintavankeja, sakkovankien "kesäsesongin" (jolloin Hakaniemen rantaan sammuneita korjataan lusimaan viikoittain) loppuessa meillä oli vain neljä kaltaistani sakkovankia, ja ehkä viitisentoista tutkintavankia.

Vankien tarinat

Suomessahan pitää tehdä jotain hieman vakavampaa, että joutuisi vangituksi ennen oikeudenkäyntiä. Itse varsinaisen esitutkinnan ajan tutkinkavangit viettävät Pasilan poliisivankilassa, joka on todella hirveä paikka täydellisen eristyksen takia. Suljettu vankila on ehkä yhtä paljon poliisivankilaa helpompi kestää kuin avovankila on suljettua vankilaa helpompi kestää. Katajanokalla olevia vankeja ei juuri enää kuulustella, vaikka he käyvätkin vangitsemisoikeudenkäynnissä aina kahden viikon välein. Kuten tunnettua, Suomessa on väkivaltarikoksista ainakin tappoja enemmän kuin missään muussa EU-maassa, ja huumerikoksia vähemmän kuin missään muussa EU-maassa. Suurin osa meidän pään tutkareista oli varmaan huumejutuista, ja lopuista pääosa syytettynä törkeästä pahoinpitelystä, tapon yrityksestä, taposta tai murhasta. Kaikkea muutakin mahdollista oli, kuten petoksia.

Omista jutuista kertominen ei kuitenkaan välttämättä kuulu vankilan tapoihin, ja uteleminen ei todellakaan. Aika järkyttäviä juttuja moni tyypeistä oli tehnyt kavereilleen tai tutuilleen, mutta vankilassa kaikki silti ovat rauhallisesti. Ei suomalainen toista selvin päin tapa. Jos et ole vasikka tai huumeista velkaa, et mokaile etkä puhu typeriä, turpaan saaminen suomalaisessa vankilassa on aika pieni mahdollisuus. Huumeista velkaa olevia myydään myös orjiksi, en tiedä onko tapa kotimainen vai amerikkalaisista elokuvista opittu. Kovin laajamittaista tämä ei kuitenkaan ole.

Ensimmäiset vankilajärjestelmää valistuslähtökohdista kritisoivat esittivät rikollisuuden olevan köyhyyden väistämätön seuraus. Tämän päivän Suomessa alaluokan parissa yhä hegemoninen macho-kovanaama arvomaailma on kuitenkin kantajilleen vähintään yhtä suuri riski kuin köyhyys. Viidensadan markan velan takia isketään kirveellä päähän ja heitetään järveen - ei siksi että tuo viisi hunttia olisi joku raha, vaan siksi että omasta maineesta on pidettävä kiinni. Taloudellisesta ahdingosta pääsee pois parin onnistuneen keikan avulla, mutta sitä kuka veti välistä ja kuka lauloi selvitetäänkin sitten lopun elämän ajan, joka voi jäädä lyhyeksi. Ja jos jossain talossa naisia vihataan, niin tässä!

Kuri

Varsinaista väkivaltaa koko kahdeksan viikon aikana näin tai kuulin ehkä vain nelisen kertaa. Ensimmäisen kerran heti ensimmäisellä viikolla joku heitettiin nuoriso-osastolta rundiin, perään lähti selläinen lauma vartijoita että kunnon turpalöyly varmaan tuli. Ei hajuakaan mitä tyyppi oli tehnyt. Toisen kerran tyypit tappelivat huumeveloista, säännön mukaan rundiin heitettiin se joka oli vieraassa sellissä vaikka se olikin kanveesissa. Kolmannen kerran meidän päässä tyyppi puhui tyhmiä ja sai turpaan, ja pyysi päästä eristykseen pois kerrokselta. Neljännellä kerralla jollekin tuotiin pilveä tapaamiseen, ja se heitettiin rundiin. Tähän kai liittyi jotain isompaa hässäkkää koska pihaan tuli ambulanssi, mutta koskaan ei selvinnyt että mitä.

Vankilassa kurinpitomekanismi on siis nimen omaan fyysinen rangaistus. Kurinpidon alin taso ovat toiset vangit. Muuan putsari valisti minua näin:

"Tiätsä mitä, pari kertaa mua on oikee kunnol huvittanu vetää jotai turpaa, siis nii turpaa ku vaa voi turpaa vetää. Jotai tyyppii joka on vaik sotkenu tai muuten sikaillu jotain. Sit mä oon menny kysyy pampulta, et kääntääks se selän jos mä meen mättää tota tyyppii turpaa. Sit se on sanonu, et kyl se kääntää. Sit mä oon menny sen selliin ja vetäny sitä nii turpaa, nii turpaa. Nii turpaa ku vaa voi turpaa vetää. Tiätsä mitä mä meinaan? TI-ÄT-SÄ mitä MÄ meinaan?"

Tarinan opetus oli siis se, että jos huvittaa kapinoida sitä ei kannata tehdä niin että toiset vangit saavat putsata jäljet. Todella tyypillistä on, että tyypit esimerkiksi tukkii pöntöt paperilla, pönttöjä on siis kaksi meidän päädyssä noin 20 tyyppiä kohden. Tukittu pisoaari saa aikaan kunnon tulvan, ja putsari siivoaa jäljet. Jos tekijä selviää, on turpakeikka varma. Itse asiassa itsekin mokasin pari kertaa jotain juttuja josta olisi voinut tulla tälliä, koska en välttämättä kiinnitä aina juurikaan huomiota siihen mitä ympärillä tapahtuu... Mutta enpähän jäänyt kiinni, ja kaikki hampaat ovat tallella myös vankilakeikan jälkeen.

Miten siis suljetussa vankilassa pitää käyttäytyä jotta selviää? Universaali selviytymissääntöhän on löytää niin kovia kavereita ettei sinulle vittuile kukaan. Tästä minä en suoriutunut, eli jossain toisessa maassa kun Suomessa olisin ollut pahoissa ongelmissa. Keskivertovanki, oli sitten sakkovanki tai tutkari, kuitenkin tulee niin erilaisesta maailmasta ja kulttuurista että yhteisten jutunaiheiden löytäminen on vaikeaa. Vaikka kaikki ovatkin samassa veneessä, täysin hegemoninen rasisti-macho-homofobi-seksisti arvomaailma vaikeuttaa aika pahasti ainakin omaa yhteisöllisyyden kokemistani, vaikka omaa persoonani ei kukaan jostain syytä koennutkaan uhaksi macho-arvoilleen kasvissyöntiä lukuunottamatta, josta edempänä. Jonkin verran rasismia tosin hillitsee se, että huumebisneksessä menestyäkseen on oltava hyvissä väleissä eestiläisten ja venäläisten kanssa.

(1 kommentti | Jätä vastaus tähän)

Comments
 
From:(Anonymous)
Date:heinäkuu 19., 2010 11:09 am (UTC)
(Link)
mielenkiintoisia aiheita
 Sivun tarjoaa LiveJournal.com