?

Log in

No account? Create an account
Antti Rautiaisen kirjoituksia
joulukuu 3., 2006
07:31 pm

[Linkki]

Previous Entry Share Flag Next Entry
Neljä luokkataistelua
Neljä luokkataistelua

Tinkimättömän luokkakantainen anarkismi herättää usein vastalauseita, ja toisinaan ivaa tai närkästystä kohtaa jopa anarkistiliikkeen sisällä, ainakin jos liikkeen ymmärtää laajassa mielessä. Emmekö me kaikki olekin keskiluokkaa nyt? Tai ainakin keskiluokkaisten vanhempien työtä vieroksuvia parasiittilapsia? Eikö työväenluokka koostukin telkkaria katsovista ja kaljaa kittaavista rasistikusipäistä? Tai kuka ylipäätänsä haluaisi vapaaehtoisesti tehdä työtä, siis olla työväenluokkaa? Jos kukaan ei halua olla työväenluokkaa, miksi meidän pitäisi julistaa olevamme osa sitä, eikö se saa meidät näyttämään typeriltä?



Monet näistä laajalle levinneistä käsityksistä ovat selkeästi vain sosiaalirasistista liberalistista kuonaa tai bolshevistisen propagandan seurauksena syntynyttä väärinkäsitystä. Osa näistä argumenteista on kuitenkin vakavasti otettavia, jotka pakottavat pohtimaan miten luokkakantaisten anarkistien pitäisi tulkita sellaisia käsitteitä kuin "hallitseva luokka", "työväenluokka", "luokkataistelu", "työ" ja niin edespäin.

Kaiken analyysin perustan on oltava eron tekeminen "objektiivisen työväenluokan" ja "subjektiivisen työväenluokan" välille. Objektiivinen työväenluokka koostuu kaikista ihmisistä joiden objektiivinen asema tuotantoketjussa asettaa heidät tähän asemaan, subjektiivinen työväenluokka taas koostuu ihmisistä jotka enemmän tai

vähemmän tietoisesti toimittavat työväenluokan historiallista roolia, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Näiden kahden täysin erilaisen kategorian laajalle levinnyt sekoittaminen edesauttaa taantumuksellisten käsitysten levittämistä yhteiskunnassa ja jopa vaihtoehtoliikkeen sisällä.

Kun tässä kirjoituksessa viittaan hallitsevaan luokkaan tai työväenluokkaan, tarkoitan aina joko subjektiivisessa tai objektiivisessa mielessä määriteltyä luokkaa - milloin määrittelytapa ei ole eksplisiittisesti ilmoitettu, sen voi ymmärtää kontekstin perusteella.

Kenen syy?

Paradoksaalisesti vallankumouksellinen liike on itse suuresti edesauttanut tämän sekaannuksen syntymistä. Pääsyyllinen on tietysti Marx itse, mutta syyttömiä eivät ole myöskään anarkistit - anarkistina voin rehellisesti myöntää että suurimman osan alkuperäisestä luokka-analyysistään anarkistit ovat plagioineet Marxilta, maustaen sitä vain hieman omilla ideoillaan.

Materialisti-Marxin luokka-käsitys on tiukan objektiivinen, Marxille proletariaatti on vallankumouksellinen luokka sen aseman vuoksi tuotantoprosessissa, jossa sen yhtenäisyys ja massiivinen konsentraatio mahdollistavat vallitsevan järjestelmän kumoamisen. Koska tämä käsitys on jo syntyessään ristiriidassa todellisuuden kanssa, Marx maustaa teoriaansa muutamille subjektiivisuuden elementeillä - osan proletariaatista Marx sulkee ryysyköyhälistön luokkaan, joka ei mentaliteettinsa vuoksi voi koskaan saavuttaa vallankumouksellista tietoisuutta. Tämä teorian modifikaatio johtaa sitä oikeastaan vain enemmän harharaiteille. Marxin usko vallankumoukseen ei ollut täysin deterministinen, materialistinen ja objektiivinen, välttämätön ehto vallankumoukselle oli luokkatietoisuuden syntyminen, joka on Marxille kuitenkin vain ajan kysymys. Kiitos tämän teoriaan sisällytetyn subjektiivisuuden siemenen, Marxin teoriaa kyetään korjamaan hänen kuolemaansa seuranneella vuosisadalla, itse asiassa korjaaminen menee niin pitkälle että olen valmis julistamaan alkuperäisen teorian jo muuttuneen joksikin aivan muuksi kuin "marxilaiseksi".

Marx ei ollut ääliö, jos hän olisi elänyt 200 vuotta hän olisi kenties voinut itse korjata teoriaansa suuntaan mihin sitä korjasivat Lukacs, Castoriadis, situationistit ja operaistit. Valtaenemmistö Marxin seuraajista on kuitenkin aina ollut valovuosia oppi-isästään älyllisesti jäljessä, ja heille tyypillinen 140 vuotta vanhojen ideoiden tuominen sellaisenaan nykypäivään ei pelkästään saata kaikkia vallankumouksellisia naurunalaiseksi, vaan myös avaa oven vastavallankumouksellisten ideoiden leviämiseen vallankumouksellisessa liikkeessä.

Objektiivinen työväenluokka

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole kertomus luokka-käsitteiden historiasta. Historiallinen lähestymistapa ei välttämättä edes edesauta hyödyllisten käsitteiden etsimistä, koska yllä luetellut teoreetikot ja suuntaukset ovat usein pyrkineet selkeiden ja ymmärrettävien määritelmien luomisen sijasta pikemminkin eroon niistä. Luokkakantaiset anarkistit kuitenkin tarvitsevat aseekseen selkeän ja ymmärrettävän työväenluokan määritelmän - sekä objektiivisen että subjektiivisen. Aloitamme objektiivisesta, koska se on näistä kahdesta kenties kuitenkin perustavanlaatuisempi, tai ainakin helpompi pähkinä purtavaksi.

Määritelmien löytäminen on tietysti sitä helpompaa, mitä harvempaan toisensa poissulkevaan kategoriaan haluamme maailman ihmiset jakaa. Pienin mahdollinen jako on tietysti kaksi toisensa poissulkevaa kategoriaa - työveänluokka ja hallitseva luokka. Koska haluamme päästä mahdollisimman helpolla, valitsemme tämän lähestymistavan. Tämä tietysti edellyttää eron tekemistä työläisen ja työväenluokkaan kuuluvan välillä, koska työväenluokkaan kuuluu kosolti ihmisiä jotka eivät tee työtä, tai tekevät työtä josta yhteiskunta ei jostain syystä katso tarpeelliseksi maksaa mitään palkkaa - lapsia, vanhuksia, sairaita, vammaisia, kotiäitejä, opiskelijoita ja niin edespäin.

Vaikka keksisimme kuinka loistavan määritelmän, käsitteitä eivät koskaan määrittele yksittäiset teoreetikot vaan yhteiskunnallinen keskustelu. Voimme aina väitellä omien käsitteidemme oikeellisuuden puolesta, mutta niiden läpimurto ei koskaan ole taattu. Siispä ennen kun voimme määritellä objektiivisen työväenluokan, meidän on esiteltävä koko valikoima mistä valita.

Arkikeskustelussa esiintyy neljä objektiivista kriteeriä joiden perusteella henkilö voidaan leimata työväenluokkaan tai hallitsevaan luokkaan kuuluvaksi - perhetausta, koulutus, omaisuuden määrä ja asema kontrollihierarkioissa. Emme kuitenkaan halua julistaa yhtäkään näistä kriteereistä oikeaksi tai vääräksi, tutkiessamme tiettyjen ihmisten tai ryhmien toiminnan motivaatiota on välttämätöntä kiinnittää huomiota kaikkiin näistä parametreista. Kuitenkin kaksi jälkimmäistä ovat mielestäni selvästi merkittävämpiä kuin kaksi ensimmäistä. Nykypäivänä luokkakierto on nopeampaa kuin koskaan, ja korkeakoulutus on ainakin muutamissa maissa sekä verrattain helposti saavutettavissa että menettänyt yhteiskunnallisen arvostuksensa. Kahdella ensimmäisellä kriteerillä on merkitystä lähinnä tutkiessamme ihmisten identiteettejä ja pyrkiessämme ymmärtämään työväenluokan subjektiivista puolta.

Näin ollen annan seuraavan määritelmän (objektiiviselle) hallitsevalle luokalle:

"Objektiiviseen hallitsevaan luokkaan kuulu henkilö, joko joka kuuluu omistavaan luokkaan, eli omistaa niin paljon omaisuutta että työvoimansa myymisen sijasta hän voi halutessaan tienata elantonsa vain omaisuuttansa hallinnoimalla, tai henkilö, joka on järjestelmän kontrollihierarkiassa niin korkealla että hänen mahdollisuutensa komentaa ovat yhtä laajat kuin omistavaan luokkaan kuuluvalla."

Mistä seuraa seuraava määritelmä (objektiiviselle) työväenluokalle:

"Objektiiviseen työväenluokkaan kuulu henkilö, joka ei kuulu objektiiviseen hallitsevaan luokkaan."

Nämä määritelmät jättävät vastaamatta moniin kysymyksiin, esimerkiksi mihin luokkaan kuuluvat hallitsevan luokan jäsenten alaikäiset lapset? Minulla ei kuitenkaan ole mitään tarvetta luoda täysin tyhjentäviä määritelmiä eksaktien tieteiden hengessä, ja jätän määritelmien tarkentamisen lukijan ja hiuksenhalkojien tehtäväksi.

Huomaa, että (objektiivisen) hallitsevan luokan määrittelyssä emme puhu mitään joutilaisuudesta. Huipulla tuulee ja vallassa pysyminen on kovaa työtä, ainaista lisäomaisuuksien kahmimista, manipulaatiota ja juonitteluja. Se että myös hallitseva luokka paiskii pääsääntöisesti töitä leipänsä eteen ei kuitenkaan merkitse sitä että heidän vallankäyttönsä olisi yhtään sen oikeutetumpaa.

Selvästi tämä määritelmä kuitenkin jättää työväenluokkaan paljon ihmisiä, jotka ovat niin etuoikeutettuja että he tulevat aina samaistumaan hallitsevaan luokkaan ja puolustamaan sen intressejä -

esimerkiksi kyttiä, pieniä työnantajia, keskiportaan hallintoon kuuluvia ja korkeasti palkattuja spesialisteja. Selvästi meidän on jaettava työväenluokka edelleen kahteen osaan, keskiluokkaan ja alaluokkaan, missä keskiluokka samaistuu hallitsevaan luokkaan ja alaluokka työväenluokkaan. Tätä ei kuitenkaan voi määritellä objektiivisesti, ja siirrymmekin ratkaisemaan kuka kuuluu subjektiiviseen työväenluokkaan.

Subjektiivinen työväenluokka

Tämä on siis se luokkatietoinen joukko, johon Marx oletti koko työväenluokan ryysyköyhälistöä lukuunottamatta liittyvän ajan kanssa. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Tänään Marxin ymmärtämässä vallankumouksellisessa mielessä jakaa vain pieni osa työväenluokasta, ja vähenevän tehdasproletariaatin seassa tähän joukkoon kuuluvien osuus ei ole yhtään sen suurempi kuin työväenluokan etuoikeutetussa kerroksessa, palkkatyön ulkopuolella olevien, palvelusektorilla työskentelevien tai ryysyköyhälistön parissa. Toisaalta työväenluokan parissa on kosolti ihmisiä jotka ovat täysin tietoisia luokka-asemastaan mutta eivät lainkaan vallankumouksellisia, heille riittää jonkin "työväenpuolueen" äänestäminen kerran neljässä vuodessa ja kolmikanta. Lisäksi työväenluokkaan kuuluu paljon väkeä joilla ei ole minkäänlaista luokkatietoisuutta, mutta jotka taistelevat päivittäin kohtaamaansa nöyryytystä ja alistamista vastaan tavoin joita Marx ei koskaan olisi voinut edes kuvitella.

Emme siis määrittele subjektiivista työväenluokkaa tietoisuuden, vaan taistelun kautta. Eksaktin määritelmän yrittäminen on toivotonta, siispä yritämme selittää mitä tarkoitamme seuraavan kappaleen kautta,

joka on lainaus muutama vuosi sitten anonyyminä autonomien suomenkielisessä internet-tekstiarkistossa julkaistusta kirjoituksesta "Situationismi, Socialism ou Barbarie ja Gyorgi Lukacs":

"G. Lukacsia, situationismia, operaismoa ja autonomiaa yhdistää puolestaan käsitys siitä, että kapitalismin kriisit eivät ole taloudellisten määrien kvantitatiivisia kriisejä, jotka toteutuvat mekanistisesti vaan käyttöarvon (siis elävän työn) kapinan tuloksia. Tämä käsitys asettaa siis taas kerran historian keskipisteeksi inhimillisen ja proletaarisen subjektin toiminnan, joka spontaanisti rakentaa uuttaa maailmaa. Lukacsissa ja situationismissa esiintyy siis ajatus, että kapitalismi ei ole tietoisen toimivan subjektin toiminnan tulosta, vaan todellisuuden prosessi, jonka suuri puute on juuri tämä subjektiivisuuden vajaus. Tietyllä tavalla situationismin ja Lukacsin teoriassa on läsnä strukturalistinen ja althusserilainen ajatus historiasta prosessina ilman subjektia. Tämä subjektin puute on kuitenkin jatkuvasti kumottavissa ja se on itse asiassa juuri se vallankumouksellinen murros, jota tavoitellaan proletaarisen subjektin ontologisen konstitution kautta. Konstituoituva subjekti on Lukacsin käsityksen mukaan proletaarinen yhteisö, joka pyrkii murtamaan yhteiskunnan näennäisen yhtenäisyyden, jota esineellistyminen (ja Debordissa spektaakkeli) on rakentanut."

Hieman vaikeaselkoista, mutta annan kuitenkin seuraavan määritelmän:

"Henkilö kuuluu subjektiiviseen työväenluokkaan, jos hän käy luokkataistelua."

Huomaa, että määritelmä on riippumaton henkilön identiteetistä, siitä lukeeko hän itse itsensä työväenluokkaan vai ei. Jatkamme määrittämällä luokkataistelun esittelemällä neljä eri luokkataistelun tapaa.

1. Individualistinen luokkataistelu

Varmasti laajimmalle levinnyt, menestyksekkäin ja voitokkain luokkataistelun tapa. Saa lukemattomia ilmenemismuotoja, joiden ainoa yhteinen tekijä on että taistelun kuluessa yksilö laskee vain oman itsensä tai välittömän lähiympäristönsä varaan. Individualistista luokkataistelua käyvät pummilla matkustaja, viljelypalstan valtaaja, kannabiksen kotiviljelijä, vegaaniravintoon siirtyvä, sähkölinjan taloonsa luvatta kytkevä, työpaikkansa kopiokoneen jumittaja ja rajan laittomasti yrittävä pakolainen. Vaikka työväenluokan alakulttuurit kuten Hip hop, punk ja skeittaus ovat joukkotoimintaa, ne voi laskea individualistisen luokkataistelun piiriin, koska yleensä ne pyrkivät yksilön kehittämiseen ja itsensä ilmaisemiseenn olemassaolevan yhteiskunnan viitekehyksessä ennemmin kuin yhteiskunnan tietoiseen muuttamiseen. Vaikka 60-luvun seksuaalinen vallankumous ja kamppailu naisten aseman parantamiseksi saivat paljon myös kollektiivisia muotoja, viime kädessä molemmissa saavutetut voitot ovat individualistisen luokkataistelun tulosta - yksittäiset ihmiset kyseenalaistivat menestyksekkäästi oman lähiympäristönsä totutut ajatusmallit. Jotkut individualistisen luokkataistelun muodot ovat jopa laajalti hyväksyttyjä ja ihannoituja, esimerkkinä tästä loppumattomina muunnelmina populaarikulttuurin historiassa toistuva elokuvien 8 Mile ja Saturday Night Fever storyline, joka kertoo työväenluokkaisten nuorten menestyksellisestä vastarinnasta.

Koska individualistinen luokkataistelu on niin hyväksyttyä ja suosittua, monet aktivistit tuntevat jatkuvasti kiusausta korvata sillä kaikki muut taistelun muodot. Tämä ei kuitenkaan onnistu, koska individualistisen luokkataistelun mahdollisuudet ovat aina selvästi rajatut. Jotkut individualistisen luokkataistelun muodot ovat selvästi vallanpitäjille edullisia - vaikka kaikki nuoret yrittäisivät tulla tähdiksi, kaikilta se ei voi onnistua ja kapitalistisessa järjestelmässä jonkun on aina oltava hierarkian alimmaisena. Kapitalismi yrittää luoda illuusion että menestyä voivat kaikki jotka menestyksen ansaitsevat, mikä on valhetta. Mainostoimistot kaappaavat luokkataistelun koodeja ilman sisältöä niin tehokkaasti, että suuri osa nuorisosta saadaan heidän itse sitä tiedostamattaan uskomaan että Spriten juominen on luokkataistelua.

Silti meidän ei pidä yksikäsitteisesti tuomita niitä jotka pyrkivät kurjuudesta ja jokapäiväisen olemisen sisällöttömyydestä ja vieraantumisesta suosioon ja materiaaliseen hyvinvointiin individualistisin keinoin. Heidän olemassaolonsa osoittaa meille että työväenluokka ei tule koskaan tyytymään siihen mitä järjestelmä on valmis heille tarjoamaan, meidän tehtävämme on ainoastaan tarjota egoismin sijaan aidosti vallankumouksellisia vastarinnan muotoja.

Kapitalistinen järjestelmä perustuu yhteiskunnan atomisoitumiseen, keskinäiseen apuun perustuvien kollektiivisten tukijärjestelmien murentumiseen. On totta, että jotkut näistä keskinäisen avun järjestelmistä ovat olleet sortavia, esimerkiksi patriarkaalinen suurperhemalli, kiltajärjestelmä ja niitä ylläpitäneet seksistiset normijärjestelmät. Paradoksaalisesti individualistinen luokkataistelu näitä järjestelmiä vastaan on luonut nykykapitalismille vankan perustan. Silti kapitalismi tulee aina olemaan sortojärjestelmä, ja sitä ei koskaan tulla tuhoamaan ilman keskinäisten apuun perustuvien järjestelmien uudelleenluomista, minkä ei tietenkään pidä tarkoittaa historiallisten, hierarkkisten mallien palauttamista sellaisenaan.

2. Kollektiivinen, mutta konformistinen luokkataistelu

Usein tuntuu siltä, että työväenluokan joukkojärjestöjen olemassaolo on lähinnä jäänne vähemmän atomisoituneen yhteiskunnan ajoilta, ja niiden jatkuvasti heikkenevä valta johtaa kapitalistisen kontrollin lopulliseen voittokulkuun. Toisaalta nämä järjestöt on otettu haltuun jo vuosikymmeniä, ellei vuosisata takaperin, ja tyytymättömyydenilmaisujen kanavoiminen niiden kautta sovinnaiseen muotoon on ollut yksi keskeisimmistä järjestelmää kasassa pitävistä voimista. Pohjoismaisella "hyvinvointivaltioksi" (missä minä en ainakaan voi hyvin) kutsutulla kontrollijärjestelmällä on vakavia syitä olla huolissaan ammattiliittojen jäsenmäärän laskusta.

Individualistisen luokkataistelun rajoitettuihin mahdollisuuksiin pettyneet anarkistit usein hurraavat mitä tahansa työväenjärjestöjen lakkoa tai protestia, riippumatta siitä kuinka tiukasti nämä "luokkatietoisuuden ilmaukset" ovat johdon kontrollissa ja kuinka symbolinen ja hampaaton niiden luonne on. Ja kenties mikä tahansa protesti onkin parempi kuin täysi apatia. En siis tunne tarvetta määritellä kollektiivista mutta konformistista luokkataistelua paremmaksi tai huonommaksi kuin individualistista luokkataistelua, koska kummallekkin on parempi vaihtoehto - vallankumouksellinen luokkataistelu.

3. Nurinkurinen luokkataistelu

Kautta historian hallitsevat ja hallitut ovat saaneet toisiltaan kulttuurivaikutteita, siksi mitään autenttista työväenkulttuuria tai työväenluokkaista moraalia ei ole olemassakaan. Toisaalta meillä on satojen vuosien kuluessa karttunut arvokas kokoelma ennen kaikkea luokkataistelun luomaa kulttuuria ja arvoja, jotka ovat vastarintamme moraalinen selkäranka - siitä huolimatta että osa tämän kulttuurin piirteistä voi olla vastarinnallemme taakaksi.

1800-luvulla työväenluokan piirissä levinneen kollektivistisen ja puritanistisen työetiikan voi tulkita luokkataistelun tulokseksi kahdessa mielessä - ensinäkin itsenäisyyttä kunnioittaneen agraariyhteiskunnan pakon edessä jättäneen proletariaatin oli löydettävä itselleen jotain itsekunnioituksen arvoista omassa työssään, toisaalta oli tarpeen taistella alkoholismin tapaisia työväenluokan koko olemassaoloa uhkaavia ilmiöitä vastaan. Monissa maissa paloviinan tuotanto oli valtion tuottoisa monopoli, ja valtiolle oli ilman muuta mieleisempää nähdä työväenluokka jatkuvasti kännissä kuin oikeuksiaan ajamassa. Osansa puritanistisen työetiikan luomisessa oli varmasti myös hallitsevan luokan, ennen kaikkea kirkon harjoittamalla aivopesulla. Mitä taas työväenkulttuurin materialistisuuteen tulee, jokainen joka on kokenut kurjuutta oppii arvostamaan tavaroita.

Vallankumouksellisen luokkataistelun päämäärä on universaali vapautuminen palkkaorjuudesta. Tämä ei tarkoita hallitsevan luokan fyysistä likvidointia, vallankumouksen jälkeen yksinkertaisesti kaikki ihmiset ovat tasavertaisia ja hankkivat toimeentulonsa samoin ehdoin. Näin ollen vallankumous tarkoittaa kaikkien luokkien, mukaan lukien työväenluokan tuhoamista! Se mitä työväenkulttuurissa ja moraalissa on hyvää ja säilyttämisen arvoista on ilman muuta aihetta säästää, mutta nykyinen työväenkulttuuri on syntynyt luokkataistelun välttämättömiä tarpeita varten, se ei ole mikään tulevan yhteiskunnan kuva!

Bolshevikkien taistelu oli näin ollen vallankumouksellisen luokkataistelun vastakohta. Bolshevikkien taistelu oli toki kollektiivista eikä lainkaan konformistista, mutta sen vallankumouksellisuus oli täysin nurinkurista. Bolshevikit halusivat tehdä kollektiivisesta, materialistisesta ja puritaanisesta työväenluokan moraalista universaalin, tehdä kaikista työläisiä. Työväenluokan pyrkimys emansipaatioon eli oman luokkansa hävittämiseen oli siis tukahdutettava totaalisesti, päämäärä ei siis ollut työväenluokan totaalinen vapautus vaan päin vastoin työväenluokan totaalinen kontrolli!

4. Vallankumouksellinen luokkataistelu

Vallankumouksellinen luokkataistelu ei enää määrittelyä kaipaa, se määrittyy edellisten negaation kautta. Ja muoto ei edes ole pääasia, tärkeintä on päämäärä - vallankumouksellinen luokkataistelu voi olla individualistista mutta ei koskaan egoistista, se voi olla kollektiivista mutta ei koskaan konformistista tai nurinkurista. Se ei vaadi puolueita, toiminnan tai ajattelun monopoleja, ainoastaan jatkuvaa kysymistä, etsimistä, löytämistä, päämäärätietoista ja määrätietoista hallitsevan luokan arvojen murtamista.

Jälkisana työstä

Kirjoituksen tarkoitus ei ole analysoida työtä sinänsä, eikä kommentoida miten luokkakantaisten anarkistien pitäisi määritellä työn käsite ja miksi. Koska työn käsite on kuitenkin keskeinen käyttämissämme määritelmissä, annan seuraavan, jokseenkin abstraktin määritelmän:

"Työ on mitä tahansa ihmisen päämäärätietoista toimintaa, jossa päämäärän saavuttamisen keino on erillään itse päämäärästä"

Tätä määritelmää käyttäessä "mielekäs työ" on ristiriitainen ilmaus. Kuitenkin laskimme työväenluokkaan sen suuren joukon ihmisiä jotka tekevät mielestään "mielekästä työtä". Ja monen työn tekeminen voi sinänsä olla ihan mukavaa, esimerkiksi kirjaston, puutarhan, sairaiden tai lapsien hoito, leipominen, tietokoneen ohjelmointi, soittaminen, tanssiminen ja opettaminen... nykyisen kapitalistisen järjestelmän kontekstissa en kuitenkaan näe ongelmaa näitä töitä tekevien ihmisten laskemisessa työväenluokkaan, koska systeemi toimii niin että sinänsä mielekkään työn tekemisestä tehdään sietämätöntä ylikuormituksen, surkeiden palkkojen ja vittumaisten esimiesten avulla.

Omasta mielestäni kapitalismin tuhoaminen on helppoa, vapaudenhenkisen kommunismin rakentaminen taas vaikeaa mutta kuitenkin mahdollista. Sen sijaan pelkään että työn tekemisestä yllämääritellyssä mielessä ei päästä koskaan lopullisesti eroon. Vallankumouksellinen luokkataistelu on kuitenkin aina ennen kaikkea työn vastaista taistelua, sikäli kuin työ ymmärretään määritelmämme mielessä.

Antti Rautiainen

(Jätä vastaus tähän)

 Sivun tarjoaa LiveJournal.com