Antti Rautiainen (anttirautiainen) wrote,
Antti Rautiainen
anttirautiainen

Miksi minä en äänestä? - tausta-artikkeli vuoden 1999 eduskuntavaalien vastavaalikampanjaa varten.

Elämme yhteiskunnassa, jossa politiikan tekeminen ei merkitse juoksevien rutiiniasioiden hoitoa, vaan se on kannanotto maailman ongelmien ratkaisemisen tai ratkaisemattomuuden puolesta. Yhteiskunnallisen toiminnan tehtävä on maailman ongelmien ratkaisu, ja toiminnan tavat on valittava tämän päämäärän mukaan - muut päämäärät ovat tällä hetkellä täysin toisarvoisia.



Maailman ongelmat ovat jyrkkä, jopa kasvava eriarvoisuus ja elämän perusedellytysten vaarantuminen ihmisten toiminnan seurauksena. Eriarvoisuudesta kertoo että liki neljännes maailman ihmisistä elää alle viidellä markalla päivässä, ja puolet sinnittelee vähemmällä kuin kympillä. Ihmiskunnan

hiilidioksidipäästöt ovat lisänneet selvästi ilmakehän luontaista

hiilidioksidipitoisuutta, vain pieni vähemmistö ilmastotutkijoista väittää enää etteikö tällä olisi ilmakehän todetun lämpenemisen kanssa mitään tekemistä.

Maailman ongelmiin liittyy joukko kytkentämekanismeja, joiden takia toiset ongelmat estävät toisten ongelmien ratkaisemisen. Enemmistö maailman maista rikkoo vuosittain ihmisoikeuksia, ja sellaista paikkaa ei olekaan jossa rikkaiden oikeuksia rikotaan enemmän kuin köyhien. Sorron kohteeksi joutuvat ensimmäiseksi epäkohtiin puuttuvat ihmiset. Epätasa-arvo johtaa köyhien omistamien luonnonvarojen polkumyyntiin ja nälänhätiin.

Mitä ovat valtarakenteet?

Poliittisilla vallankäyttäjillä on historiallisten tai mystisten tapahtumien avulla oikeutettu oikeus päättää milloin väkivallan käyttö muita ihmisiä vastaan on oikeutettua, taloudellinen valta mitataan omistettujen luonnonvarojen ja rahan määrällä. Poliittinen valta ja taloudellinen valta ovat aina sulautuneet yhdeksi erottamattomaksi mössöksi, ja ne tulevat aina sulautumaan. Tämä yhteiskunnallisen vallan kakku sitten jakautuu ihmisille erikokoisina siivuina. Jos järjestelmän pitää tehdä valinta kahden vaihtoehdon väliltä, valitaan linja jonka taakse suurempi osa vallasta asettuu. Lopputulos on useimmiten niin selvä että kapeamman valtakakun siivun omaavalla ihmisryhmällä ei ole paljoa valinnanvaraa, epäselvissä tilanteissa vahvemmat tuhoavat heikompien vastarinnan väkivalloin.

Kaikki olennaiset yhteiskunnalliset päätökset ovat sellaisia joissa eri ihmisten edut ovat vastakkaiset. Näin myös tämän hetken ongelmien kohdalla, jos ympäristöongelmien ratkaisu tai eriarvoisuuden poistaminen olisi maailman valtaapitävien etu, ongelmat olisivat poistuneet päiväjärjestyksestä jo aikapäivää sitten.

Maailman vallanpitäjien joukko koostuu perinnön tai onnekkaan yritystoiminnan kautta suuren omaisuuden haalineista ihmisistä, sekä yritysten, poliittisten puolueiden ja valtion virastojen hierarkiassa korkealle kiivenneistä. Vallanpitäjien jako eri ryhmiin on yhä vaikeampaa, sillä siirtyminen talouselämästä politiikkaan ja päinvastoin on yhä yleisempää, ja vallanpitäjät pyrkivät varmistamaan asemansa asettamalla itsensä mahdollisimman monelle pallille samaan aikaan.

Ero hallitun ja hallitsijan välillä on ilman muuta liukuva, ja ihmisiä virtaakin ryhmästä toiseen jatkuvasti. Yhteiskunnallisen vallan määrä ei ole mitattavissa, ja puhumme siitä mitattavissa olevana vain helpottaaksemme nykyjärjestelmän toiminnan hahmottamista. Kuitenkin jo vallan taloudellisen osan tarkastelu osoittaa ettei maailmaa voi kukaan väittää maailmaa tasa-arvoiseksi. Vuonna 1994 maailman rikkaimmalla viidenneksellä oli 78 kertaa enemmän omaisutta kuin maailman köyhimmällä viidenneksellä. On täysin perusteltua sanoa, että rikkaimmalla viidenneksellä on satoja kertoja enemmän vaikutusvaltaa kuin köyhimmällä, sillä vaikka kahden ryhmän valta kuluttajina on joten kuten yhteismitallinen, valta poliittisena toimijana on tätäkin enemmän keskittynyt. Äärimmäisen pienen ryhmällä eli vaalikampanjoiden rahoittajilla, yritysten edustajilla komiteoissa ja lobbareilla sekä tiedotusvälineiden omistajilla on valtaa aivan toisessa mittakaavassa kuin tavallisilla kansalaisilla.

Mielestäni siis maailman epätasa-arvoisuus johtuu siitä että maailman vallanpitäjät eivät tahdo luopua etuoikeuksistaan ja talousjärjestelmästä, joka takaa heidän asemansa ja ylellisen elintason. Luopuisitko itse, jos olisit yksi heistä?

Inhimillisen pahuuden harha

Vallan keskittämistä pienelle ihmisryhmälle perustellaan ajatuksella inhimillisestä pahuudesta - jos ihmiset eivät ole jonkinlaisessa kontrollissa, he ryhtyvät automaattisesti sortamaan toisiaan. Jostain syystä tämän maailmankuvan omaavat uskovat olevansa itse niin paljon muita ihmisiä parempia, että he voivat holhota ihmisiä ja ohjata heidät oikeille tavoille. Näin he vallan jakamisen sijasta ajavat tiukempia rajoituksia, ja samalla pyrkivät itse asettumaan vallan kahvaan, esimerkiksi perustamalla uusia puolueita tai tai ympäristöystävällisiä suuryrityksiä. Itse rohkenen epäillä tätä toimintamallia, minun arkijärkeni mukaan ihmiset jotka haluavat hallita toisia ovat yleensä myös niitä jotka päätyvät alistamaan ja sortamaan kanssaihmisiään.

Taloustieteessä kontrollia, esimerkiksi maan myymistä muutamalle rikkaalle, perustellaan ns. "yhteishyödykkeiden tragedialla", usein on mahdollista että yksi ihminen voi ajaa omaa etuaan ja panna muut maksumiehiksi - yksilöllisen teon ei koeta vaikuttavan kokonaisuuteen, ja lopulta yhteisö tuhoutuu kun kaikki yhteiset hyödykkeet on kulutettu loppuun, sillä kukaan ei ole huolehtinut niiden uusiutumisesta. Sama ilmiö selittää myös passiivisuuden ihmiskunnan epäoikeudenmukaisuuden edessä - koetaan etteivät omat uhraukset, olivat ne kuinka suuria hyvänsä, voi vaikuttaa valtavaan koneistoon. Vallan tasaaminen ihmisten kesken kaikkien yhteisien asioiden hoitamisessa tuskin johtaa siihen että kaikki ihmiset saisivat tahtonsa läpi, mutta sen vaikutuksia ei silti pidä vähätellä. Kuvitteellisessa yhteiskunnassa jossa tuhannesosalla ihmisistä on sata tuhatta kertaa enemmän valtaa kuin kaikilla muilla, vallan tasaaminen johtaa hallittujen suhteellisten vaikutusmahdollisuuksien satakertaistumiseen. En väitä että yhteishyödykkeiden ongelman aiheuttama passivoituminen poistuisi, mutta väitän että se olisi sata kertaa vähäisempää kun tapauksessa, jossa joukkojen suorittama tuhlaus yritetään estää antamalla lupa tuhlaukseen pienelle vähemmistölle, kuten nykyään on tapana tehdä.

Nykyiset yhteisöt eivät myöskään millään muotoa täytä vaatimusta että ihmisten tulisi saada itse päättää asioista jotka koskevat heitä itseään - talouden ja valtioiden verkostot ovat luotu ihmisten hallitsemista ja hallitsijoiden rikastumista varten. Jos kuvitteellisen yhteiskuntamme uudistukseen liittyy myös yhteikunnan pilkkominen sataan pienempään yksikköön jotka saavat itse päättää asioistaan, yksittäisten ihmisten valta näissä asioissa kuvitteellisesti kymmentuhatkertaistuisi, lukuunottamatta tietysti sitä pientä vähemmistöä jonka erityisoikeudet on viety.

Paremman maailman arkkitehdit

Maailman ongelmien poistaminen perustuu niiden tiedostamiseen ja yhteistoimintaan ratkaisujen löytämiseksi. Osa vallasta lojuu käyttämättömänä passiivisten ihmisten hallussa, muutos perustuu näiden ihmisten liikkeelle saamiseen - heräämiseen vaatimaan oikeuksiaan kohtuulliseen toimeentuloon, puhtaaseen elinympäristöön ja päätäntävaltaan omista asioistaan. Liikettä joka vaatii muutosta politiikkaan kutsun tässä kansanliikkeeksi.

Hallittavien käytöksen selittämisessä on kiistämättä ristiriita jos toisaalta oletamme heidän pystyvän parhaiten päättämään itse omista asioistaan, ja toisaalta uskomme heidän erehtyvän raskaasti aliarvioiden omia vaikutusmahdollisuuksiaan. Mutta tämän ristiriidan kanssa on parasta tottua elämään - jos tavoitteenamme olisi vain vallan anastaminen ihmisiltä joille se kuuluu, liitymme loputtomaan niiden poliitikkojen virtaan joiden päämääränä on taloudellisten etujen kahmiminen, oman kieroutuneen yhteiskuntavision toteuttaminen tai kuten yleisintä, molemmat.

Ei ole yllättävää että ihmisten liikkeelle saaminen ei ole kovin helppoa, pieni muutosliike ei vielä pysty vaikuttamaan juuri mihinkään, ja yhden ihmisen liittyminen ei muuta kokonaistilannetta. Pikemminkin on yllättävää kuinka pitkälle olemme päässeet tähän asti, suurimmassa osassa maailman maita ainakin valehdellaan sitoutumisesta ihmisoikeuksien ja ympäristön kunnioittamiseen. Thomas Moren Utopian-saaren kuuden tunnin työpäivä alkaa olla realistinen vaatimus monilla aloilla. Jopa ympäristöliike, jonka vaatimukset harvoin hyödyttävät suoraan ketään ihmistä, on saanut uskomattomia voittoja.

Näennäisesti vallanpitäjät ovat toteuttaneet kaikki uudistukset hyvää hyvyyttään, todellisuudessa kaikki muutokset ovat tavallisten ihmisten uhrauksien ja tinkimättömän taistelun tulosta - heti kun vaadittavan asian ympärille on muodostunut laaja kansanliike, vallanpitäjät tekevät parhaansa kerääkseen sitä kautta poliittisia pisteitä. Tätä ennen muutoksen vaatijoita solvataan kaikilla mahdollisilla areenoilla, jokainen reformi aina orjuuden lopettamisesta kasvihuonepäästöjen rajoittamispyrkimyksiin on kulkenut tämän saman tien.

Vääryyden kannatus ei ole ikinä realismia

Parlamentarismin puolustajien kuulee usein puolustelevan valintaansa sanomalla "parlamentarismi on huono järjestelmä, mutta paras mahdollinen". Miten huono järjestelmä voisi olla paras mahdollinen? Miten huonon julistaminen ikuiseksi voi tuottaa mitään hyvää kenellekään? Väittääkö joku että Suomessa suojellaan ympäristöä niin paljon kuin on mahdollista, työntekijät osallistuvat päätöksentekoon työpaikoillaan niin paljon kuin on mahdollista, ihmiset saavat päättää asuinalueidensa suunnittelusta ja viihtyisyydestä niin paljon kuin on mahdollista tai että ihmiset eivät kärsisi köyhyydestä? Taidamme elää aika huonossa maailmassa, jos asiat ovat niin hyvin kuin on mahdollista. Aina on varaa parantaa, ja paras järjestelmä on kiistämättä se jossa "ikäviä velvollisuuksia" ei ole ollenkaan koska niitä ei tarvita - siis anarkismi. Niin kauan kun on selkeästi parannettavaa, ei voi tuomita mitään päämäärää mahdottomaksi utopiaksi.

Pienten reformien vaatiminen ei ole ristiriidassa lopullisten, ehkä saavuttamattomien päämäärien kanssa jos reformien saavuttamiseksi ei luovu liian paljosta - näin kuitenkin tapahtuu kun parlamentarismiin ryhdytään. Realismi ei tarkoita periaatteidensa myymistä, vaan sitä ettei tuhlaa voimavarojaan toimintaan joka on hyödytöntä tai kääntyy vain itseään vastaan.

Tässä vaiheessa varoituksen sana on paikallaan: en voi väittää että minulla olisi ehdottomasti oikea analyysi yhteiskunnan tilasta ja että toimisin aina ehdottomasti parhaalla tavalla - jos näin olisi minulla tuskin olisi mitään voitettavaakaan. Tämä kirjoitus on puolustuspuhe omille valinnoilleni. Parlamentarismiin osallistuminen ei ole mielestäni pelkästään moraalinen vääryys, vaan ennen kaikkea strateginen virhe. Vaikka työskentelen jatkuvasti monien parlamentarismiin osallistuvien kanssa, toivon että poliittisten puolueiden julkiset asiamiehet pysyisivät muutosliikkeistä selkeän hajuraon päässä.

Suomen asia - kenen asia?

Parlamentarismin valinneet muutosliikkeet ovat myös syyllistyneet sellaisiin historiallisiin vääryyksiin joita ei voi ikinä antaa anteeksi, tärkeimpänä ehkä sosiaalidemokraattisten liikkeiden lähtö mukaan sotahysterian lietsomiseen 1914. Parlamentarismin hyväksyminen edellytti tuolloin ja edellyttää yhä kansallisen edun ajamisen politiikan hyväksymistä, josta on vain lyhyt matka imperialismin hyväksymiseen.

Lista täysin selvistä asioista mitä yksikään puolue ei suostu hyväksymään on laaja. En ymmärrä miten yksikään Suomen armeijan olemassaoloa kannattava puolue voi väittää olevansa rauhan asialla. Työväenliike on aina ollut rauhanliikkeen kova ydin, nykyään sekä sosiaalidemokraattinen presidentti että sosiaalidemokraattinen pääministeri kiertävät maailmaa aseteollisuuden markkinamiehinä. Mahdollisuus Suomen kielen puhumiseen ja kehittämiseen on minulle tärkeää, mutta en todellakaan hyväksy kaikkea sitä roskaa mitä sen väitetään edellyttävän.

Olennainen maailman epäkohtien syy on teollisuusmaiden edunajamispolitiikka kehitysmaita vastaan. Minua ei tippaakaan kiinnosta hyödyttääkö WTO- tai MAI-sopimus niin paljon Suomen eliittiä että jollain kieroutuneella tavalla niiden voisi väittää olevan "Suomen etu" niin kauan kuin ne haittaavat maailman ihmisten enemmistön elämää. Oikeudet ja edut ovat kärsimyskykyisten olentojen ominaisuuksia, kansallisvaltiot eivät tunne mitään joten niiden hyvinvointi on henkiuskoa. Myös kansantuote on mielenkiinnotonta matemaattista pelleilyä, olennaista on se saavatko tuotteita todella tarvitsevat, ja mitä tuotteiden valmistamisesta joudutaan todella maksamaan - näihin kysymyksiin mielivaltaisesti rajatun maa-alueen taloudellisen kokonaisaktiivisuuden tarkkailu ei voi mitenkään vastata.

Minun puolestani kuka tahansa saa kutsua kylään ketä vaan ja jakaa mitä tahansa papukaijamerkkejä, kunhan ei väitä että se jotenkin lisäisi minun vapauttani. Kieltäni lukuunottamatta minulla ei ole mitään yhteistä Iiro Viinasen kanssa, Ole Norrbackin kanssa minulla ei ole edes sen vertaa yhteistä nimittäjää. Kieltäydyn kaikista projekteista heidän kaltaisten ihmisten kanssa, myös kansallisvaltiosta. En ylipäätänsäkään halua olla osallisena missään projektissa johon minun lupaani ei ole kysytty etukäteen, eikä kenenkään ihmisen pitäisi koskaan joutua olemaan.

"Hyvän" valtion synty

Niin kauan kun valtioita on ollut olemassa, ne ovat tarvinneet jonkun oikeutusrakennelman olemassaololleen. Faaraoiden ajoista 1800-luvulle oikeutus saatiin jonkin sortin jumalalta tai joltain muulta satuolennolta, 1800-luvulle mentäessä perustelujen onttous oli jo niin laajasti tiedossa että valtion tarkoitukseksi otettiin lain ja oikeuden turvaaminen, vuosisadan lopulla tuli kuvioon mukaan kansalaisten minimitoimeentulon turvaaminen. Ei myöskään kyetty perustelemaan miksi valtio hoitaisi nämä asiat paremmin kuin ihmiset itse, näin eri päätäntävallan koneiston osiin haettiin oikeutusta uudenlaisilla ideoilla - oikeusjärjestelmän valamiehistöt, lautamiehet ja muut maallikkojäsenet olivat osin vanhempaa perua, nyt mukaan tuli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Ydinkolmion, eli lainsäädäntö-, toimeenpano-, ja tuomiovallan ulkopuolisiin valtakoneiston osiin luotiin samankaltaisia rakenteita - valtamediaan ilmestyi mielipidepalstoja ja virkakoneistoon pyrittiin haalimaan jäseniä kaikista yhteiskuntaluokista, kansalaisjärjestöjen syntyessä alkoi menestyksekäs työ niiden muuttamiseksi virkakoneiston jatkeiksi.

Kaikkein brutaaleimmissakin diktatuureissa on ollut ihmisiä, jotka ovat uskoneet uudistusten läpiviemiseen sortajiensa kanssa neuvottelemalla ja oikeuttamalla heidän hallintonsa. Toisinaan nämä ihmiset ovat päätyneet kidutettaviksi ja ammuttaviksi samoin kuin muukin oppositio, toisinaan taas vallanpitäjien kulisseiksi arvostelemaan niitä toisinajattelijoita, jotka yrittävät puolustaa edes itseään sortokoneistoa vastaan. Vaikka nykyisissä teollisuusmaissa suurin piirtein lakia tottelevat aktivistit ovat aniharvoin hengenvaarassa, ei hyvinvointivaltio mielestäni oikeuta valtion olemassaolon kyseenalaistamattomuutta. En näe syytä miksi meidän pitäisi olla jokapäiväisen valtion taholta uhkaavan hengenvaaran poistumisesta niin kiitollisia, että emme voisi vaatia tätä oikeutta kaikille maailman ihmisille ja tuleville sukupolville, vaikka poliitikkojen enemmistö ei kanssamme samaa mieltä olisikaan - tuntuu itsestäänselvältä, mutta jostain syystä ei tunnu kaikille sitä olevan.

Kuinka maailmaa ei muuteta paremmaksi

Kansanliikkeiden poliittinen riippumattomuus ymmärretään toisinaan väärin - se ei tarkota etteikö liikkeellä olisi selkeitä kantoja moniin poliittisiin kysymyksiin, vaan että liike ei ole sitoutunut mihinkään olemassaolevaan poliittiseen puolueeseen. Tämä on nähdäkseni kansalaisliikkeiden toimivuuden perusedellytys - jos liike sitoutuu puolueeseen, sen toiminta leimataan puolueen vaalikampanjoinniksi eikä muilla puolueilla ole tarvetta huomioida liikkeen vaatimuksia. Usein kansanliikkeen ei kannata ottaa myöskään anarkismia tai muuta antipoliittista aatetta ohjenuorakseen - jos tarkoituksena on kerätä yhden asian ympärille mahdollisimman paljon ihmisiä, pitää näiltä ihmisiltä suvaita myös jossain määrin omista poikkeavia tai typeriä näkökantoja. Laajempiin näköaloihin sitoutuneilla kansanliikkeillä on toki myös paikkansa - yhteiskunnan muuttaminen on kuitenkin lopulta tärkeämpää kuin sen kasvojen kaunistaminen. Muutamien liikkeiden, muun muassa työväenliikkeen syndikalistisen (Välimeren maissa ainoastaan nimellä anarkosyndikalistisen) haaran vihamielisyys poliittisia puolueita kohtaan on enemmän käytännön kokemusta puolueiden taipumuksesta valjastaa nämä liikkeet oman politiikansa välineiksi, kuin seurausta jonkun sanelemaan teoriaan sitoutumisesta. Kansanliikkeiden tärkeyttä politiikan muuttamisen välineenä ei kukaan kiellä, mielipide-erot tulevat esiin siinä mikä kansalaisliikkeiden rakenteen tai suhteiden poliittisiin puolueisiin pitäisi olla. Jotkut kuvittelevat että kansanliikkeiden sitoutumattomuus on väistämättä silmänlumetta - ympäristöliike on aina vihreiden puolueiden väline, ay-liike vasemmistopuolueiden, maataloustuottajien liike maaseudun puolueiden tai konservatiivipuolueiden käskyläinen. On kuitenkin lapsellista olettaa että kaikki liikkeet olisivat automaattisesti osa jotain poliittista puoluetta, maailmankatsomukset käsittävät paljon laajemman kirjon kuin perinteinen oikeisto-vasemmisto jako. Oikeisto - vasemmisto jaon merkityskin on historiallisten sattumien tulosta - Ranskan vallankumouksessa radikaalien uudistusten kannattajat istuivat vasemmalla, mutta kylmän sodan aikana vasemmalla istuminen tarkoitti enemmänkin valtion sääntelyn kannattamista - lukuun ottamatta sitä osaa anti-kommunistisesta äärioikeistosta, joka kannatti sääntelyä mutta istui oikealla!

Suuria poliittisia ideologioita ovat karkeasti liberalismi, sosiaalidemokratia, valtiokommunismi, fasismi, konservatismi ja libertaarivasemmistolaisuus, jonka osan anarkismi muodostaa. Maailman parlamenteissa istuu yleensä 2-10 puoluetta jotka kenties pohjautuvat johonkin näistä maailmankatsomuksista, tai sitten eivät - mikä on esimerkiksi Suomen keskustapuolueen tai Kokoomuksen ideologia, "liberaalikonservatismi"? Viidestätoista EU:n maasta kahtatoista johtavat "sosialistit", joiden näkemykset sosiaaliturvan ja kansallisvaltion merkityksestä muistuttavat kuitenkin enemmän Bismarckia kuin Kautskyä. Puolueiden toiminnalla on yhä vähemmän tekemistä niiden nimien kanssa, ja periaateohjelmista voi yhä vähemmän päätellä mitä mieltä puolue jostain käytännön asiasta on.

Ovatko kaikki näkemykset todella edustettuina eli matemaattista pelleilyä

Puolueen nimi tai istumapaikka antaa siis vain likimaisen arvion siitä minkälaisia valintoja siltä voi odottaa. Käytännössä olennaisia poliittisia valintoja voi yhden vaalikauden aikana olla vaikka 20 erilaista, muiden äänestysten ollessa rutiininomaisia tai ennustettavissa muiden perusteella. Jos kaikki äänestykset tekevät yhden "ideologisen jaon" jaa- ja ei-kannan välille, tarvittaisiin eri puolueita 2^20 = 1048576 kappaletta! Jos kuitenkin oletetaan että realistisia valintoja on äänestäjän vaalipiirissä vain neljä puoluetta, äänestäjän on valittava puolue jonka kanssa hän on vähiten eri mieltä. Kuinka monesta asiasta äänestäjä on sitten keskimäärin eri mieltä kuin hänen puolueensa, jos tehdään epärealistinen oletus että puolueet ovat ideologisesti mahdollisimman kaukana toisistaan ja kaikki eri mielipiteet ovat äänestäjien parissa yhtä yleisiä? (Esimerkissä siis tilanteessa jossa äänestäjiä on vaalipiirissä miljoona, jokaista eri mielipidettä, joita on siis 1048676 kappaletta edustaa noin 1 henki.) Logiikka on sen verran monimutkaista että esitän sen vasta liitteessä - joka tapauksessa tuloksena on että keskiverto äänestäjä on puolueensa kanssa eri mieltä noin 7.5 eri kysymyksestä, äänestäjän on siis nieltävä keskimäärin 38-prosenttinen petos. Vain neljä äänestäjää kaikista miljoonasta on kaikessa samaa mieltä äänestämänsä puolueen kanssa. Puolueet eivät siis voi edustaa äänestäjää joka suhteessa, tämän vuoksi luutuneimmankin parlamentaristin täytyy myöntää yhden asian liikkeiden tarpeellisuus kansalaisten mielipiteiden kanavoimisen välineenä.

Laskelman tilanne on totta vain puoluekurin vallitessa - heikompi puoluekuri vähentää jonkin verran äänestäjien pettämistä, mutta puolueiden olemassaolo johtaa automaattisesti jonkinlaisen kontrollin syntymiseen. Hierarkiatonta puoluetta ei ole olemassa edes paperilla, ja liike jossa on sellaisia joita äänestetään ja sellaisia jotka äänestävät ei voi ikinä olla edes periaatteessa tasa-arvoinen.

Nykyjärjestelmässä vain vähemmistö äänestäjistä saa edustajan, enemmistön on tyydyttävä puolueen muiden edustajien valintaan, näin äänestäjä on puolueen keskivertolinjausten armoilla myös puoluekurin puuttuessa. Esimerkiksi vuoden 1995 vaaleissa eduskuntaan päässeille ehdokkaille päätyi vain 49% äänistä, ja kun äänioikeutettuja on noin 80% ja äänestysprosentti 68,6%, on eduskunnassa edustettuna vain 27% kansasta - emme siis ole päässeet kovin pitkälle antiikin Ateenasta, jossa äänioikeutetut "vapaat miehet" muodostivat vain viidenneksen väestöstä. Suomalainen vaalitapa on tässä suhteessa harvinaisen reilu - ulkomailla yleiset enemmistövaalitapa, puolueen tekemä ehdokkaiden järjestys tai äänikynnykset heittävät vielä suuremman osan äänistä harakoille.


Turha vaatimus vaalijärjestelmän reformeista

Sata vuotta sitten Suomen Sosiaalidemokraattinen Puolue vaati edustajien imperatiivista mandaattia, nyt kukaan ei enää puhu siitä mitään. Tämä imperatiivinen mandaatti tarkoitti sitä että edustaja olisi velvoitettu erottamisen uhalla pitämään kiinni vaalilupauksistaan. Tuolloin ei ollut mekaniikkaa edustajien jatkuvaan valvontaan - nykyään internet mahdollistaisi äänestäjän reaaliajassa tekemän edustajan vaihtamisen, jos edustajan toimintaan ei enää olla tyytyväisiä. Vesitetympi versio edustuksellisesta teledemokratiasta olisi että äänestäjä voi vaihtaa äänensä vain määrätyn pituisen ajan välein. Tietoliikenne mahdollistaa myös kansanedustajien määrän rajattoman kasvattamisen, mikä tosin edellyttäisi palkan alentamista, työhuone- ja istumapaikka-edun poistamista ainakin osalta heistä - edustajien määrän kasvattamisen etu on että yhä useampi saisi mieleisensä edustajan.

Toinen surullinen tarina on asukasosallistumisen lisäämisestä, johon Rion ympäristösopimus 1992 velvoittaa kaikki allekirjoittajansa, myös Suomen. Vuosisatoja vanha vaatimus edes neutraaleimpien paikallistason päätösten tekemisestä paikallistasolla on alkanut saavuttaa vallanpitäjiä vasta nyt, kun kansanjoukoista on vähemmän vaaraa vallankäyttäjille kuin koskaan aikaisemmin. Ja yhä merkittävintä mitä kansalaisten annetaan tehdä on pelkästään paperilla elävän kunnan ympäristöohjelman korvaaminen toisella, myös pelkästään paperille jäävällä kunnan ympäristöohjelmalla!

Vuosien varrella on esitetty lukuisia muitakin nykyisen vaalijärjestelmän reformeja. Näitä ovat muun muassa

*Puoluekurin ja/tai vaaliliittojen kieltäminen.

*Puoluetuen poistaminen ja koko puolueiden virallisen aseman poistaminen.

*Siirtyminen suoraan henkilövaaliin - ehdokas saisi käyttöönsä Eduskunnan äänestyksissä kaikki äänet jotka hänelle on annettu, mahdolliseen ylärajaan asti.

*Velvoittava kansalaisaloite - tietyn määrän allekirjoituksia keräävä kansalaisaloite olisi eduskunnan pakko ottaa äänestykseen, suurempi allekirjoitusten määrä pakottaisi valtiota järjestämään kansanäänestyksen ja vielä suurempi, esimerkiksi kaksi ja puoli miljoonaa allekirjoitusta, johtaisi aloitteen läpimenemiseen sellaisenaan.

*Kaiken valtion tiedon salassapidon purkaminen.

*Työntekijöiden suurempi osallistumisoikeus yritysten päätöksentekoon.

*Suora pääministerinvaali.

*Ministeriöiden tehtävien osittainen siirtäminen vastaavalle valiokunnalle.

*Poliittisten virkanimitysten kielto.

*Painotetut äänestykset, jossa eri vaihtoehdoista eniten pisteitä saanut voittaa.

*Hallinnon tulosvastuullisuus.

*Paikallisten ihmisten osallistuminen päätöksentekoon, hieman samaan tapaan kuin nykyiset nuorisovaltuustot.

Äänestysikärajan laskeminen.

Osa näistä muutoksista kenties johtaisi vain ojasta allikkoon, esimerkiksi puolueiden vallan vähentäminen voisi johtaa vaalikampanjoiden käymiseen yhä enemmän pelkän iltasanomajulkisuuden avulla. Joka tapauksessa muutosehdotukset edustavat oikeaa suuntaa. Kansainvallan kunnioituksesta nykyisten puolueiden parissa kertoo todella paljon se, että muutamia poikkeuksia lukuunottamatta puolueet eivät ole tehneet juuri elettäkään näiden vuosikymmenien ikäisten ja toistuvasti esille tulleiden ideoiden toteuttamiseksi.

Selvää on, että maailman muuttaminen paremmaksi on hyvin vaikeaa tai mahdotonta nykyjärjestelmän ollessa näin epäoikeudenmukainen ja harvainvaltainen. Monilta osin vaalijärjestelmän reformiehdotusten mennyt ja tuleva kohtalo kertoo enemmän yhteiskuntamme valtarakenteista kuin reformiehdotukset sinänsä kertovat siitä minkä epäkohtien muuttamiseen yhteiskunnan kehittämisen päävaatimukset tulisi osoittaa. Uudisehdotuksethan eivät puutu juuri laisinkaan olennaisimpiin ongelmiin, kuten talouden vallankäyttäjien kulisseissa suorittamaan manipulointiin, vallanhimoisten yksilöiden nostamiseen jalustalle ja kansallisvaltiopolitiikkaan, joka johtaa heikkojen maiden alistamiseen ja estottomaan riistoon. Ainoa ratkaisu näihin ongelmiin on ihmisten järjestäytyminen itselleen kuuluvan vallan valloittamiseksi, ja sellaisen taloudellisen järjestelmän luomiseksi joka tyydyttää ihmisten todelliset tarpeet niin paikallisella tuotannolla kuin ympäristötuhon ja vallan keskittämisen välttämiseksi tarvitaan. Niin kauan kun suuryhtiöt ja taloudellisen vallan käyttäjät - joita ei todellakaan ole sinä ja minä toisin kuin vaihtoehdottomuuden saarnaajat väittävät - saavat kilpailuttaa maailman yhteisöjä ympäristö- ja inhimillisyysnormien alittamisessa, kaikenlaiset vaalijärjestelmän reformit ovat aivan turhia. Toisaalta nuo reformit ovat vasta kalpea aavistus siitä mitä ihmisten todellinen itsehallinto on, itsehallinto jossa valehtelukisojen voittajille annetaan ylivallan sijasta korkeintaan pinssejä ja lämmintä kättä.

Muutosta hakemassa

Jos valtaapitävien politiikka ei miellytä, voi muutosta lähteä hakemaan äänestämisen kautta kolmella tavalla. Ensimmäinen on se mitä sosiaalidemokratian teoreetikot alun perin ajoivat - valta-aseman saavuttaminen keräämällä äänestäjien enemmistö asian taakse, vallankumouksen tekeminen laillista tietä. Toinen tapa on saada valiokuntapaikka sieltä, hallituspaikka toisaalta, ja todistamalla itsensä "uskottavaksi kumppaniksi" saada höynäytettyä toiset puolueet tukemaan joitakin hyviä asioita. Kolmas tapa on suhtautua järjestelmään foorumina, lähteä mukaan ilman toivoa asioista päättämään pääsemisestä mutta osallistua vaaleihin ja parhaimmillaan päästä edustuselimiin levittämään tietoa jonkin hyvän asian puolesta.

Mitä ensimmäiseen ideaan tulee, 110 vuotta Sosiaalidemokraattisen Internationaalin syntymisen jälkeen Eurooppa on miltei kokonaan "sosialistien" käsissä, mutta näiden "sosialistien" politiikassa ei ole jäljellä juuri mitään alkuperäisestä aatteesta, ihmisten välisestä tasa-arvosta. Toisen strategian "jäätelökauppalainalaisuuksia" kommentoin myöhemmin.

Mitä kolmanteen strategiaan tulee, pienen äänimäärän keräämällä voit ehkä pitää hieman melua tavoitteittesi puolesta, mutta kymmenen kertaa kovemmalla äänellä huudat omaa marginaalisuuttasi ja vähäpätöisyyttäsi. Nielaiset siimoineen vallanpitäjien pyydyksen, jossa syöttinä on hetkinen julkisuuden valokeilassa ja rangaistuksena vallanpitäjien mahtiaseman turvaaminen osoittamalla vastustajat marginaalisiksi äärimmäisyysliikkeiksi. Luonnollisesti kaikkein turhimpia ovat vaalikampanjat joissa läpi menemisen mahdollisuutta ei edes ole.

Miksi sitten hyvät aatteet eivät välttämättä saa äänestäjien suosiota? Väärin aseteltu kysymys, sillä nykyjärjestellä ja kansanvallalla ei ole paljoakaan yhteistä. Olennaisin muutosliikkeiden vaalimenestyksen tuhoava tekijä on äänestysjärjestelmän luonne taktikointipelinä - jotta äänestäjällä olisi jonkinlaiset mahdollisuudet saada itselleen edustaja eduskuntaan, missä siis äänestäneistä onnistuu vain vähemmistö, on hänen valittava harvojen, suurten puolueiden listalla olevien ehdokkaiden joukosta pienin paha. Iltapäivälehtien seurapiirijulkisuuden tai etujärjestöjen politrukkiporukoiden ulkopuoliset eivät käytännössä voi päästä läpi. Ehdokkaan läpipääsemisen varmistelemisessa ei ole mitään väärää, vika on järjestelmässä. Tämä ilmiö yksin vie jo valtaosan muutosliikkeiden äänisaaliista, loput vie vaalirahoituksen epätasaisuus ja esivallalle myönteisen valtamedian vihamieliset hyökkäykset. Eikä kannata unohtaa myöskään jo aikaisemmin esillä ollutta asiakysymysten moninaisuuden ongelmaa - vaikka esimerkiksi 98% äänestäjistä vastustaisi jotain räikeää epäkohtaa, esimerkiksi pitkiä eläinkuljetuksia, asian puolesta kamppaileva poliittinen puolue ei kuitenkaan välttämättä pääse yhtään mihinkään jos 97% äänestäjistä tekee äänestyspäätöksensä ensisijaisesti muilla perusteilla.

Vaihtoehdottomuuden politiikka

Onko eduskunta sitten kaikkien uhrauksien arvoinen foorumi hyvistä asioista puhumiseen? Mietipä hetken aikaa kuinka monta kansanedustajaa pystyt luettelemaan, ja kuinka monen nimeen liittämään jonkun viime vaalikauden aikana tehdyn aloitteen, eriävän mielipiteen tai kirjallisen kysymyksen? Veikkaan ettei listasta tule kovin pitkää. Rivikansanedustaja saa vähemmän julkisuutta kuin eduskunnan parvelta hyppäävä hullu, ellei sitten tee jotain pellen maineen saamiseksi - asiakysymyksiä ei saada tällöinkään esille. Helpommin julkisuutta saa vaikka tekemällä levyn ja maksamalla kavereille sen ostamisesta kunnes pääsee jollekin listalle.

On käsittämätöntä että liike toisensa jälkeen lähtee mukaan parlamentarismiin, ja vasta parlamentissa tajuaa jotain valtamekanismien toiminnasta. Jos kansalaisyhteiskunnan vaikutusta ei oteta huomioon, opposition valta riippuu täysin siitä kuinka hyvin ennustettavissa pääpuolueiden ja äänestäjien käytös on. Jos äänestäjät ja edustajat eivät liiku, 99 kansanedustajaa voi tehdä yhtä paljon kuin 0, poislukien tietysti vallanpitäjien harvinaiset yritykset muuttaa perustuslakia.

Kun oppositiotoiminnan turhuus sen virallisissa raameissa ymmärretään ja pelätään että äänestäjät tekevät samat johtopäätökset, ollaan valmiita erilaisiin yhteistyön muotoihin mistä hinnasta tahansa, jotta äänestäjille voit pyrkien huijaamaan äänestäjiä esittämällä liikkeen vaikutusvalta suurempana kuin se on. Tässä vaiheessa pyritään jo aktiivisesti unohtamaan retoriikkaa kansanliikkeen ja poliittisen liikkeen yhteistyöstä, jota on alunperin käytetty verukkeena eduskuntaan lähtemiselle. Siirrytään vaihtoehdottomuuden politiikkaan, jossa vastuu vääryyksistä sysätään markkinavoimille tai suurvalloille, ja näiden aikaansaamilla haaskoilla käydään koska kaikki muutkin tekevät niin. On totta että suuryritykset ja suurvallat jättävät poliitikoille usein vain vähän liikkumavaraa, mutta tämä ei oikeuta vaihtoehdottomuutta ja vaikenemista näiden epäoikeudenmukaisten rakenteiden ylläpitäjistä. Parhaimmassa tapauksessa syy eriarvoisuuden ja ympäristön pilaantumisen säilymisestä vieritetään "kuluttajien" niskoille, vaikka samaan aikaan itse puolustetaan siihen koneistoon osallistumista, joka on merkittävin este kuluttajien vapautumiselle päätösten tottelijasta päätösten tekijäksi!

On totta että valtion budjetti on rajallinen, mutta kieltäydyn kuuntelemasta valitusta velkataakasta niin kauan kuin virkamiehet säätävät itselleen tähtitieteelliset eläkkeet, ja järjettömiä moottoritie- tai varustelukierreinvestointeja jatketaan.

Omilla aivoillaan ajattelevat piikkinä lihassa

Kieltäydyn siis uskomasta että maailmamme olisi valmis ja paras mahdollinen, mitä vihreiden ja vasemmistopuolueiden hallituspolitiikka Suomessa 1995-1999 väittää. Vaikka nämä liikkeet myöntävät maailman monet puutteet, kielletään mahdollisuus vaikuttaa niihin. Tässä he ovatkin osittain oikeassa - siirtyminen sortavan koneiston osaksi ei voikaan muuttaa paljoa, toisin kuin kansanliikkeiden luoma painostusvoima. Periaatteessa sekä vihreä että vasemmistoliike hurraa ulkoparlamentaariselle toiminnalle, käytännön toiminta osoittaa jotain aivan muuta. Kuluneen vaalikauden aikana kansanliikkeitä ja kansalaisjärjestöjä on syytetty ulkomaiden kapitalistien agenteiksi, ekofasisteiksi, kiristäjiksi, entisiksi stalinisteiksi, uusiksi stalinisteiksi ja milloin miksikin nimen omaan vihreiden ja vasemmistopuolueiden taholta. Luonnollisesti suomalaiset esimerkit ovat hyvin mietoja muuhun maailmaan, esimerkiksi Suomen "punavihreän" hallituksen tärkeisiin yhteistyökumppaneihin verrattuna. Kansanliikkeiden ja puolueiden toiminta sopii yhteen vain jos kansanliikkeet nielevät puolueiden kaikki lehmänkaupat, mikä on mahdollista vain jos liikkeiden demokratiattomuus mahdollistaa puolue-eliittien soluttamisen tai tekemisen valtion rahahanoista riippuviksi.

Näin kuitenkin tulee mahdottomaksi kansanliikkeiden ja puolueiden teoreettinen yhteistyö, jossa kansanliike muokkaa kansalaismielipidettä ja painostaa päättäjiä puolueen etujen mukaan, sillä joko kansanliike on avoimesti tai puoliavoimesti sotajalalla puolueen kanssa, tai kansanliike on täysin puolueen kontrollissa, jolloin sillä ei ole enää minkäänlaista muutospotentiaalia. Sen sijasta että puolueet kannustaisivat kansalaistoimintaa, niiden aktiivinen propagandatyö kansalaistoiminnan nujertamiseksi ja vaihtoehdottomuuden todistamiseksi vain masentaa maailman muuttamiseen pyrkiviä ihmisiä.

Äärimmillään puolueet kääntyvät kansanliikkeitä vastaan jopa silloin kuin jälkimmäisten voima on ensimmäisten toimintaedellytys. Sosiaalidemokraatit saavat kiittää valta-asemansa avulla saatuja hyvinvointi-etuja vahvasta kommunistiliikkeestä, jonka olemassaolo oli pelote oikeistolle siitä mitä seuraa jos sosiaalidemokraattien kanssa ei tehdä yhteistyötä. Suomalaisen leninismin tuho on antanut vasemmistolle aivan uusia mahdollisuuksia, mutta nyt niin SDP:ssä kuin Vasemmistoliitossakin olevat sosiaalidemokraatit yrittävät kuitenkin marginalisoida kaikin tavoin vasemmistolaiset, tuhoten näin omat toimintaedellytyksensä. Viha on niin kova, että Ralf Sund vastaa Helsingin Sanomissa 21.2.1999 laskelmiin joiden mukaan Vasemmistoliitto olisi saanut 3 lisäpaikkaa mikäli politiikkaan pettyneet olisivat äänestäneet 1995, että "Muutokset ovat marginaalisia... Eduskunnan työ olisi ollut vähän hitaanpaa, kun olisi ollut pöntöstä maailmanvallankumousta tekeviä enemmän". Siis "Eduskunnan työn sujuvuutta" pidetään tärkeämpänä kuin vasemmistolaisten asioiden ajamista.


Ihmisistä turhimmat

Miksi sitten muutosliikkeet yksi toisensa jälkeen, kymmenissä eri valtioissa, kymmenien vuosien aikana, ovat sortuneet osaksi vaihtoehdottomuuden politiikkaa? Onko lahjomisen voima niin suuri, vai onko jokainen yli viisikymppinen kyynikko? Onko ihminen, tai kansanedustaja sittenkin pohjimmiltaan paha, toisin kuin aikaisemmin väitin?

Ei ole, mutta usein tilaisuus tekee varkaan. Ja eduskunnassa tilaisuus on erityisen suuri, tyypillinen apinalaumamentaliteetti valtaa parhaimmankin ihmisen joukossa kuin joukossa, ja pätemisen tarve on erityisen suuri eduskunnassa. Sinisilmäiset maailmanparantajat kyllästyvät hylkiön asemaansa, ja änkeävät saunailtoihin, hyväveli-kerhoihin, coctail-tilaisuuksiin ja TV-ohjelmiin - omaksuvat vallanpitäjien elämäntavan, elämänasenteen ja elämästä vieraantuneen käsityksen siitä mikä on realistista ja mikä ei. Esimerkiksi Margaret Thatcher vuonna 1988: "Nelson Mandela tulee hallitsemaan Etelä-Afrikkaa vain satumaassa". Toinen esimerkki, vihreät vuonna 1998: kehitysmäärärahojen nostaminen 0.4%:iin bruttokansantuotteesta on kunnianhimoinen tavoite" - kuinka moni normaali ihminen ei voisi antaa tonnista neljää markkaa pois? Vielä 25 vuotta sitten kokoomusnuoret kannattivat kehitysyhteistyömäärärahojen nostamista kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Kolmas esimerkki - Helsingin Sanomat kyseli puoluejohtajilta 27.2.1999 mikä pääomaveroprosentti on heidän mielestään sopiva. Oikeistolaisimman eduskuntapuolueen Kokoomuksen puheenjohtaja Sauli Niinistö ajoi 28 prosentin veroa, vasemmistolaisimman Vasemmistoliiton Suvi-Anne Siimes 30 prosentin veroa. Ja tähän mitättömään kahden prosentin väliin pitäisi sitten muka mahtua koko luokkataistelu!

Yhä uudet sukupolvet omaksuvat innokkaasti sen turhanpäiväisen ihmislauman tavat jolla he kuvittelevat olevan jotain valtaa, vaikka todellinen, talouselämän valta pesii aivan muualla. Tehtyään vuosikausia ulkomaailmalle täysin samantekevää ja tuntematonta työtä kiistelemällä täysin merkityksettömistä pikkusäädöksistä, kuten jostain viehekalastuksesta, jokainen edustaja on hyväksynyt asemansa hämärässä pysyttelevien lobbausryhmien suunnittelemien papereiden kumileimasimena, ja keskittyy vain oman elintasonsa säilyttämiseen. Kansa nähdään vain typeränä ja aloitekyvyttömänä lammaslaumana, millaisena se todella tuleekin näyttäytymään niin kauan kuin typerät ja aloitekyvyttömät vallanpitäjät vievät siltä kyvyn oman elämän hallintaan.

Onko politiikan "asiallistaminen" sitten mahdotonta? Nykyisistä lähtökohdista kyllä, eihän asioista puhuminen ole oikeastaan kenenkään etu, paitsi niiden joilta kukaan ei kysy.

Ylimielisyyden kääntöpuoli on vastuun kaatopaikaksi joutuminen. Jos joku kuvittelee ja väittää olevansa parempi päättämään toisten asioista kuin he itse, ei sitten pidä ihmetellä sitä että nuo toiset syyttävät kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä.

Väkivallan monopoli ei ole väkivaltaa?

Malliesimerkki periaatteessa hyvää tarkoittavien edustajien henkisestä typeryydestä on valtion sääntelyn lisäämisen näkeminen ratkaisuna miltei kaikkiin ongelmiin. Esimerkiksi luokkajakoja on täysin mahdotonta poistaa asettamalla köyhät kiitollisuudenvelkaan tai riippuvaisiksi rikkaista, korkeintaan fyysinen puute korvataan henkisellä alistamisella. Luokat poistuvat vasta silloin kun köyhät ottavat itse yhteiskunnan omaisuudesta heille kuuluvan tai vähintäänkin kohtuullisen osan, ja myös entiset rikkaat ymmärtävät että se ainoa tarve mihin he ovat valtiota tarvinneet, siis omien rikkauksiensa suojelemiseen puutteenalaisilta, on kadonnut, eikä entisen palauttaminen ole enää vaivan arvoista.

Valtion väkivaltapotentiaali on niin suuri, että on järkyttävää naiviutta että edustajat voisivat kyetä kohdistamaan sen tarkasti ja riittävän hienovaraisesti ihmisten normeja muovaamaan. Oikeasti ihmisluonto on niin jääräpäinen ettei mikään saa sitä omaksumaan normeja jotka eivät käy yhteen tavallisen talonpoikaisjärjen kanssa. Hyvää tarkoittava ihmisten elämään pakkovoimalla tunkeutuminen vain kääntää ihmiset koko asiaa vastaan. Toki esimerkiksi tupakoinnin rajoittamisesta on ollut hyviä seurauksia sillä ihmisten arkikokemus on ollut sopusoinnussa virallisen informaation kanssa, mutta ylhäältä käsin ylimielisesti saneltujen ympäristönsuojeluohjelmien kohtaama raivoisa vastarinta on osoitus tarkoittamastani ilmiöstä - huolimatta siitä että vastapuolella on myös kaikkea muuta kuin pyyteettömiä ruohonjuuritason toimijoita. On tietysti totta, että sinänsä lainsäädäntötietä oikeutetumpi asioihin puuttuminen väkivallattomalla kansalaistottelemattomuudella voi olla aivan yhtä järkyttävää, ja sabotaasi taas vielä valtion käyttöäkin vähemmän hyväksyttyä. Silti näistä ainakin ensimmäinen on kestävämmällä pohjalla kuin ihmisten kimppuun käyminen valtion avulla, jolloin yhä kyynisempi laaja yleisö näkee muutoksen tekijän vallanpitäjänä muiden joukossa, osana ongelmaa eikä sen ratkaisua.

Tyypillistä tekopyhyyttä edustaa vihreiden puoluejohtajan Satu Hassin kanta ekologiseen sabotaasiin: "Koska olen itse ollut mukana vihreän liikkeen kohtalaisen varhaisissa vaiheissa (en ihan Koijärvellä mutta vuodesta 1984), tiedän että yksi KESKEINEN vihreän liikkeen synnyn aatteellinen keskeinen idea oli juuri se, että tarkoitus EI pyhitä

keinoja. Toisin sanoen, jos haluat toimia hyvän yhteiskunnan puolesta, älä tee pahoja tekoja". Ei hitto, mitä muuta parlamentarismiin lähteminen todella on kuin "tarkoitus pyhittää keinot"-ajattelua? Vihreiden käytäntöhän on osoittanut että kaikki periaatteet ovat kaupan. Onko maailma jo niin demokraattinen kuin on mahdollista, ja mihin tahansa päätöksentekoelimeen osallistuminen on oikeutettua? Ovatko vihreät aina ihmisistä parhaimpia, joten heidän vaalikampanjansa eivät ikinä ole pateettista tekopyhyyttä? Pitävätkö vihreät aina kaikki vaalilupauksensa? Tuskinpa vaan, ja vihreillekin periaatteellisuus, totuudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus ovat periaatteita joiden myynti on tarkoituksen pyhittämä keino haalia omalle liikkeelle ylivaltaa muiden ihmisten yli. Ja ylivallan hankkimisen välttämisestä, kaikista tärkeimmästä moraalisäännöstä, on luistettu aivan ensimmäisenä.

Vertaus sabotaasiin on tehokas, sillä yhtä lailla vaikuttamisen illuusiosta on kyse vallan kabineteissa (Koska olen samoilla coctail-kutsuilla kun he, olen varmasti tärkeä henkilö ja voin vaikuttaa johonkin), kuin rehusekoittamoa polttaessa (Tämä on NIIN radikaali juttu, että tämän on pakko vaikuttaa johonkin). Molemmat ovat väärässä - ensimmäinen helpottaa vallanpitäjiä teeskentelemään kansanvallan olemassaoloa, tämän päivän Suomessa jälkimmäinen horjuttaa monen ihmisten perusturvallisuuden tunnetta enemmän kuin tehoeläintuotoa.

Edustajat jäätelöä kauppaamassa

Kysyn jälleen kerran samaa - eivätkö kaikki meistä tekisi samalla tavalla samassa tilanteessa - olemattomalle yleisölle ja piittaamattomalle valtamedialle räksyttämisen sijaan ajautuisimme lehmänkauppojen hierontaan ja periaatteidensa myymiseen? Todennäköisesti, sillä itse asiassa periaatteet on myyty jo sillä hetkellä kun parlamentarismiin on lähdetty ja kansalaistoimintahistoriasta on tehty osa omaa pyrkyryyttä. En usko ihmisten toimivan automaattien tavoin, mutta "troijan hevosista" satuilevilta broilereilta haluaisin kuulla edes yhden esimerkin liikkeestä, joka ei ole parlamenttiin päästyään muuttunut joksikin aivan muuksi.

Peliteoria tarjoaa kehityskulkuun mielenkiintoisia näkemyksiä. "Jäätelönmyyntipeli" on keksitty etsiessä taloustieteellisiä tilanteita jossa vapaa kilpailu ei päädykään kaikkien eduksi, vaan kaikkien tappioksi. Pelin osallistujat ovat jäätelönmyyjiä esplanadilla. Jäätelönmyyjät yrittävät myydä ihmisille mahdollisimman paljon jäätelöä - yksinkertaisuuden vuoksi oletetaan että ihmiset ostavat aina lähemmältä jäätelönmyyjältä.

Oletetaan että jäätelönmyyjät ovat alussa kaukana toisistaan, esplanadin eri puolilla. Missä päin tahansa esplanadia jäätelönmyyjä on, hänen kannattaa siirtyä hieman lähemmäksi puiston keskustaa, suurempien ihmisvirtojen luo viemään muutamia toisen jäätelönmyyjän asiakkaita. Toisen jäätelönmyyjän kannattaa tehdä samanlainen vastasiirto, siirtyä yhtä lailla hieman lähemmäksi puiston keskustaa, jotta hän ei menettäisi yhtäkään asiakasta. Jos hän pysyisi paikallaan, toinen jäätelönmyyjä siirtyisi pian puiston keskelle, parhaalle myyntipaikalle. Lopulta molemmat pelaajat ovat puiston keskellä, ja kävelijät jotka viihtyvät esplanadin päädyissä jäävät kokonaan ilman jäätelöä. Heidän rahansa on poissa yhtä lailla molemmilta myyjiltä, kun verrataan tilanteeseen jossa molemmat jäätelönmyyjät pysyisivät kohtuullisen etäisyyden päässä toisistaan, niin että kaikki puistossa kävijät kävisivät lähellä edes toista heistä.

Täsmälleen sama ilmiö toistuu politiikassa, kaikki puolueet pyrkivät miellyttämään keskivertoäänestäjää jota ei todellisuudessa ole olemassa, oman tukijoukon tarpeille ei pidä korvia lotkauttaa niin kauan kun itse ollaan puolueiden joukosta pienin paha. Lopulta poliittisia puolueita ei erota toisistaan suurennuslasillakaan. Puolueen alkuperäisille kannattajille vaaliboikotin käyttäminen on ainoa tapa saada kehitys loppumaan.

Matemaattinen malli tulee tosin hieman monimutkaisemmaksi, esimerkin kanssa suoraan vertailukelpoinen on tilanne jossa on vain yksi poliittinen skaala (esim. suojelu vs. sellu), ja kaksi puoluetta. Ilmeisesti ilmiö kuitenkin toistuu pääosassa monimutkaisempiakin tapauksia, paras todistusaisneisto kehityksen aloittavien reunaehtojen täyttymisestä onkin edustusjärjestelmiin lähteneiden muutosliikkeiden aina samanlaisena toistunut kehityskulku. Edustajien ja edustettavien edut ovat aina ristiriidassa keskenään, vaikka anarkistitkin sallivat edustuksellisuuden vahvojen rajoitusten (kuten vastuutehtävien kierron) ehdoilla, tämän perusristiriidan takia on jatkuvasti kamppailtava että edustuksellisuudesta voitaisiin luopua yhä enemmän ja enemmän. Tällainen pyrkimys puuttuu kuitenkin täysin kaikista eduskuntapuolueista, yksikään ei ole viitsinyt maksimoida demokratiaa edes omassa hallinnossaan.

Onko puolueen sisäinen oppositio mahdollinen?

Ymmärtäessään uusien puolueiden perustamisen toivottomuuden monet yrittävät perustaa vaihtoehtoisia ryhmiä vanhojen puolueiden sisään. Onko tämä taktiikka toimivampi kuin uusien puolueiden perustaminen?

Selkein esimerkki on Vasemmistoliitosta irroittautunut eduskuntaryhmä Vasemmistoryhmä. Vasemmistoliiton periaatteet kieltävä toiminta hallitusyhteistyössä 1995-1999 ei tietenkään ollut ennustettavissa vuoden 1995 vaalien alla, mutta kuvitelkaamme hetken verran että äänestäjät todella antoivat siunauksensa kunkin edustajan tulevalle toiminnalle, kuten nuo edustajatkin kuvittelevat.

Esko Seppänen Helsingistä on seuraillut Vasemmistoryhmän linjoja, mutta hänen tilalleen eduskuntaan tullut Reiska Laine on ollut pääsääntöisesti Vasemmistoliiton ryhmälle uskollinen - niinpä ääni Seppäselle meni lähinnä liitolle. Jos Seppänen olisi ollut yksin ehdolla omalla listalla hän olisi päässyt juuri ja juuri läpi, mutta Outi Ojala ja Reiska Laine olisivat jääneet ulkopuolelle sillä Seppäsen puuttuminen olisi tehnyt Vasemmistoliiton kokonaisäänimäärään kohtuuttoman loven.

Myös Tennilän äänisaalis olisi riittänyt juuri ja juuri läpimenoon vaikka hän olisi ollut yksin ehdolla, tällöin Vasemmistoliitto olisi myöskin jäänyt kokonaan ilman edustajaa.

Kolmas Vasemmistoryhmäläinen, Mikko Kuoppa ei olisi päässyt läpi ilman Vasemmistoliiton taustatukea. Toinen Hämeen pohjoisen edustaja, Eila Rimmi olisi kyllä päässyt läpi vaikka Kuoppa ei olisikaan ollut Vasemmistoliiton listalla.

Neljäs Vasemmistoryhmäläinen, Veijo Puhjo ei olisi myöskään päässyt läpi ilman Vasemmistoliiton tukea. Timo Laaksonen olisi kuitenkin päässyt läpi Turun pohjoisesta piiristä vaikka Puhjo olisi jäänyt pois.

Mikäli Vasemmistoryhmä olisi lähtenyt vaaleihin Vasemmistoliiton ulkopuolelta, se olisi siis hävinnyt kaksi paikkaa (Puhjon ja Kuopan) ja Vasemmistoliitto kolme paikkaa (Ojalan, Laineen, ja Asko Apukan Lapista). Pelkän edustajien määrän suhteen puolueen sisäinen oppositio toimi siis paremmin kuin puolueen ulkoinen oppositio olisi toiminut, kuitenkin Vasemmistoliitto hyötyi absoluuttisesti enemmän kuin Vasemmistoryhmä. Toisinaan Vasemmistoliiton demarit ovat esittäneet myös ettei vasemmistoryhmäläisiä tulisi ottaa puolueen listoille - tämä merkitsisi demarisiivelle 3:n hengen tappiota ja molemmille ryhmille yhteensä viiden paikan menetystä, ottamatta huomioon ihmisten pettämisen ja vasemmistoliiton katoamisen kokonaisista vaalipiireistä aiheuttamaa äänten hukkaa.

Vasemmistoryhmän äänestämisestä oli kuitenkin hyötyä vain kolmessa suhteellisen pienessä vaalipiirissä, Turun Pohjoisessa, Hämeen Pohjoisessa ja Lapissa - kaikkialla muualla maassa vasemmistoliiton periaatteille annetut äänet menivät hukkaan. Lisäksi puolueen sisällä toimimisesta maksettu periaatteellinen hinta on kova, sillä puolueen mielikuvia luova valta, kuten tiedotuskanavat ja kannanottojen tekeminen, ovat kuitenkin aina enemmistön hallussa. Todennäköisesti tämä vallankäyttö yhdistettynä kaikille puolueille yhteiseen jäykän hierarkkiseen valtarakenteeseen onnistuu pikku hiljaa nakertamaan vähemmistön tuen olemattomaksi, vähemmistöön jääminen kiinnostaa vuosi vuodelta pienempää osaa puolueen uudesta broileripolvesta. Sinä päivänä kun puolue ei menetä enää yhtään paikkaa vähemmistöryhmän hylkäämisellä, unohdetaan yhteisrintaman teeskenteleminen. Minusta on aika selvää ettei itseään vahvempien kanssa liittoutuminen voi johtaa ulos marginaalista.

Apatiaa? Ei ikinä!

Vuodessa on 364 hyvää päivää poliittiseen vaikuttamiseen - vaalipäivänä voi siis hyvin jäädä kotiin löhöilemään, ellei sitten ole kadulla kehoittamassa muita ihmisiä tekemään näin. Enemmän tai vähemmän näkyvä kansalaistoiminta - mielipidekirjoitukset, mielenosoitukset, vetoomukset, protestit, riippumaton tutkimus ja tiedotus - jokapäiväistä toimintaa, joka parhaassa tapauksessa takaa kelle tahansa meistä suuremman vaikutusmahdollisuuden kuin turhanpäiväisten pykälien pyöritys ja olemattomalle yleisölle puhuminen eduskunnassa. Mitkään merkittävät muutokset parempaan eivät ole mahdollisia ilman kansanliikkeiden toimintaa ja tukea, ja vallanpitäjien painostaminen, edes heidän omatuntoonsa vetoaminen ei vielä välttämättä oikeuta epäoikeudenmukaista järjestelmää sinänsä, toisin kuin äänestäminen.

Paras tapa ongelmien ratkaisuun on ilman muuta keskustelu, mutta ikävä kyllä nykyisessä yhteiskunnassa ei ole mitään järkevää foorumia. Lehtien mielipidesivuilla vastauksia vastauksiin näkee harvoin ja vastauksia näihin ei juuri koskaan, aivan kuin ongelmien ratkaisemiseen riittäisi kaksi puheenvuoroa ilman velvoitteita kenellekään. Television asiaohjelmissa voi parhaimmillaan saada läpi viidentoista sekunnin leikellyn yksinkertaistuksen, varsinainen "yhteiskunnallinen keskustelu" on päätoimittajien, julkisuuden pellejen ja kahdensadan valitun yksityisasia. Mielumin taistelen tilaa keskustelulle kun alistun tilanteeseen jossa ilmaisun vapaus on vain 1/25 000:lla koko kansasta. Menkää kaikkialle mistä löytyy edes rippeitä siitä keskustelusta mitä pitäisi olla, anarkismi ei ole eristäytymistä yhteiskunnasta, ghettoutumista tai marginalisoitumista vaikka yhteiskunta olisi ajautunut pahemmin valtion käsiin kuin ikinä aikaisemmin. Ennen kaikkea anarkismi on osallistumista.

Itse muutosten toteutumismahdollisuuksien kannalta taas on jokseenkin samantekevää mikä puolue milloinkin näennäistä valtaa pyörittää, kansanjoukkojen painostus ja trendien kääntyminen saa jokaisen puolueen vaihtamaan kannanottojaan tuuliviirin lailla. Erkki Tuomioja ei kääntynyt keväällä 1998 hetkeä aikaisemmin rutiiniasiana allekirjoittamaansa MAI-sopimusta vastaan siksi että MAI-sopimus on sosiaalidemokraattien kaikkien periaatteiden vastainen, vaan siksi että hän huomasi jonkun seuraavan edesottamuksiaan.

Vaaliboikotointi voi myös vahingoittaa kansanliikettä, jos se johtaa sen marginalisoitumiseen - vaaleja boikotoivat eivät enää ole potentiaalisia äänestäjiä, joiden vaatimuksille vallanpitäjien pitäisi lotkauttaa korviaan. Tyypillisen kansanliikkeen ei yleensä kannatakkaan sitoutua vaaliboikottiin niin kauan kuin tilanne ei ole tyystin karannut äänestäjien kontrollista, mikä tapahtuu kun puolueiden erot välttämättä ajan mittaan katoavat. Mutta myös perinpohjaisia muutoksia vaativia liikkeitä tarvitaan, niin huolestuttavaan suuntaan maailman tila on menossa, ja niin huonolta nykyjärjestelmän halukkuus puuttua ongelmiin näyttää. Tällainen liike ei voi muuta tehdä kuin kannattaa vaaliboikottia.

Kiiltävän kuoren alta löytyy kiiltävä kuori

Onko vaaleihin osallistuminen sitten välttämättä kannanotto epäoikeudenmukaisen vaalijärjestelmän ja poliittisen eliitin ylivallan puolesta - historiahan tuntee myös vaaleihin osallistuneita liikkeitä jotka eivät hyväksyneet järjestelmää laisinkaan? Ajan mittaan tällaiset liikkeet kuitenkin kuolevat aina, joko siksi ettei oppositiolla lopulta olekaan parlamentissa mitään valtaa, tai siksi että vaikutusvaltaa metsästettäessä on järjestelmä jouduttu hyväksymään osana uskottavuuskampanjaa. Näin ollen Suomen eduskunnassa ei tänä päivänä ole yhtäkään aitoa kansanvaltaa kannattavaa edustajaa.

Vaaliboikotin aloittaminen tuleekin aina harkita tapauskohtaisesti, mutta tämän päivän Suomessa valinta on selvä. Keväällä 1999 tärkein vaaliteema on vaihtoehdottomuuden ja vaihtoehtojen olemassaolon kamppailu. Ääni mille tahansa puolueelle on ääni vaihtoehdottomuuden puolesta, jos ei tänään niin puolueen evoluutio seuraavan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana tulee muuttamaan äänen sellaiseksi. Jos kuitenkin kannatat vaihtoehdottomuutta, pyydän sinua äänestämään ihan mitä tahansa puoluetta, voit vaikka arpoa numeron. Äänestämättä jättäminen on niin tärkeä tapa vaikuttaa, ettei sitä saa jättää välinpitämättömille!

Kieltäydyn vetoamasta kehenkään muuhun kuin ihmisiin jotka todella haluavat muuttaa paremmaksi. Muut saavat minun puolestani olla mielumin demareita kuin kyynikoita, vaikkakin mielestäni politiikkaan täysin kyllästyneet ovat mielestäni paljon potentiaalisempi muutosvoima kuin ne jotka äänestävät vaihtoehdottomuutta pienimpänä pahana.

Varteenotettavin vaaliboikotin kritiikki on että ensimmäiseksi äänet lähtisivät juuri ns. edistyksellisiltä puolueilta. Ihmetyttää kuitenkin, ettei tästä edistyksellisyydestä kuule mitään vaalien välissä. Sitä kyntää mitä niittää, jo niin moni vihreiden ja vasemmiston kannattaja on lopettanut äänestämisen että kehityksestä on aivan turhaa syyttää niitä jotka kehottavat loppuja tekemään samoin.

Voiko äänestämättä jättäminen vaikuttaa myös muuten kuin palauttaa puolueet urilleen, irti samankaltaisuuskehityksestä? Tämä riippuu näkökulmasta, vaikka vaaliboikotti ei sinänsä muuta mitään, äänestäminen on kuitenkin kannanotto systeemin oikeutuksen puolesta. Äänestämättä jättäminen on siis pieni protesti, joka kuitenkin saa merkityksensä niinä vuosina äänestyspäivien välissä jolloin todellinen uuden yhteiskunnan rakennustyö tapahtuu.

Varsinaista merkitystä itse vaaliboikotilla on vasta sitten kun se on kasvamassa liikkeeksi. Minä osallistun tähän liikkeeseen koska juuri tässä ja nyt ei ole mitään muutakaan mahdollisuutta. Olet tervetullut rakentamaan tätä liikettä kanssani, itse tekisin sitä vaikka olisin työssä aivan yksin.

Meillä on jo kaksisataa vuotta kokemusta nykyisen kaltaisesta parlamentarismista, joten sen sijasta että jaksaisimme vaatia vielä kolmannnen vuosisadan ajan että kansanedustajat pitäisivät lupauksensa, voimme vihdoinkin siirtyä vaatimaan että he erottaisivat itsensä, ja antaisivat ihmisille takaisin vallan joka ihmisille kuuluu.

Mitä vallankumouksellisuus tarkoittaa?

Vallankumous on yhteiskunnallinen muutos joka eroaa vallananastuksesta siinä ettei vanhan hallitsevan eliitin tilalle enää luoda uutta. Vallankumous päättyy siihen mistä vallananastus alkaa, tähän asti kaikki vallankumoukset ovatkin päättyneet vallananastukseen, vaikka alunperin tarkoitus olikin ollut jokin ihan muu.

Myös valtaa parlamentaarista tietä haalivat ovat vallananastajia vallankumouksellisten vastakohtana. Vallankumoukselliset ovat kiistatta käyttäneet kyseenalaisia keinoja päämääriensä saavuttamiseksi, mutta suhteessa historialliseen merkityksellisyyteensä vallananastajat, kuten vaaleihin osallistuvat puolueet, ovat syyllistyneet poliittiseen väkivaltaan aivan toisessa mittakaavassa kuin vallankumoukselliset. Jos valinta pitäisi todella tehdä joukkoteurastuksen ja periaatteiden myymisen välillä, ilman muuta valitsisin periaatteiden myymisen. Mutta nykyjärjestelmään osallistumisesta kieltäytymisellä ja sen kumoamisen vaatimisella, mitä minä tarkoitan puhuessani vallankumouksellisuudesta, ei ole vielä mitään tekemistä väkivallan kanssa.

Yhteiskuntarauhaa saa ja pitääkin järkyttää, sehän on vain tiedon puutteeseen perustuva illuusio. Jo pelkästään elintarvikealan jättiyritysten suorittama äidinmaidonvastikkeiden vastuuton markkinointi kehitysmaihin tappaa kaksi miljoonaa imeväisikäistä vuodessa, puhumattakaan sitten antibioottidumppauksen tulevista vaikutuksista tai helposti poistettavissa olevasta köyhyydestä sinänsä - tämä on rakenteellista väkivaltaa jos mikä.

Esimerkiksi Itä-Euroopan mullistuksien aikana (vaikka monissa maissa ne täyttivät ennemminkin vallankaappauksen kuin vallankumouksen tunnusmerkit) vallanpitäjät tajusivat itse vain pahentavansa asemaansa jos he olisivat käyttäneet väkivaltaa muutosta vaatinutta kansaa vastaan. Ja jos joskus panssarivaunut jyräävätkin ihmisiä alleen, täyden vastuun kantavat vallanpitäjät ja sotilaat, eivät rohkeat muutoksia hakemaan lähteneet ihmiset.

Mihin tulisi pyrkiä?

Jo pelkästään ympäristön suojelu ja eriarvoisuuden poistaminen ovat riittäviä syitä vaaliboikotin ajamiseen, saman tien kannattaa kuitenkin huolehtia siitä ettei järjestelmä aja ihmiskuntaan käden käänteessä samaan jamaan uudestaan. Niinpä talousjärjestelmä on luotava sellaiseksi että ympäristöystävällisillä, ihmisen kokoisilla talousyksiköillä on selviytymisen mahdollisuudet ja kaikki päätäntävalta on jaettu tasan niiden jäsenille. Uudenlaisen järjestelmän edellyttämä ajatusmaailman muutos tapahtuu rinta rinnan sen prosessin kanssa jossa vanha järjestelmä kumotaan.

Jos talousjärjestelmä on riittävän paikallinen ja sosiaalinen, kaikkien ihmisten hyväksi koituvat ponnistelut koituvat välittömästi myös tekijänsä eduksi. Jos yhteiskunta on ihmisten hallussa, tasa-arvo ei ole kannustinloukku vaan kannustin.

Paikallisuus ei tarkoita kaupan kieltämistä, vaan lähinnä sitä että itsenäinen selviytyminen on mahdollista yhteisöille, että kauppa maksaa todelliset ympäristökustannuksensa ja kauppatavaran alkuperä on helposti paikannettavissa. Kasvihuoneilmiön riittävä hidastaminen edellyttää tuskin enempää kuin hiilidioksidipäästöjen laskemisen kahteen hiilidioksiditonniin ihmistä kohti vuosittain, tasolle johon ihmisten enemmistölle ei ole vielä annettu edes oikeutta - uhkailu kivikaudelle palaamisesta on siis pelkkää roskaa.

Ihmisiä tulee aina elämään kaikissa mahdollisissa talousjärjestelmissä keräilytaloudesta jälkiteolliseen. Pitkällä aikavälillä kenenkään elintason parantamiselle ei ole olennaisia rajoja, mutta nyt uudet tekniikan innovaatiot hyödyttävät usein vain ihmisten pientä vähemmistöä. Ihmiset ovat syöneet ruokaa ennen kuin kukaan on pikaruokaketjuista tai geenimuuntelusta kuullutkaan, tekniikan vaikutukset näyttävät aivan toisilta jos ymmärtää että keksintöjä ei tehdä tyhjään maailmaan, vaan pääsääntöisesti ne muuttavat kauan olemassa olleiden sektoreiden kilpailuetuja toisten ryhmien hyväksi toisia vastaan.

Anarkismi ei myöskään tarkoita mielivaltaa, itse asiassa monet moraaliperiaatteet tulisivat olemaan jopa universaalimpia kuin nykyään. Suomen lain mukaan ruandalainen saa järjestää puolen miljoonan ruandalaisen teurastuksen, ilman että laki velvoittaisi ketään puuttumaan tapahtuneeseen mitenkään. Suurissa rakennushankkeissa asianomaisia ovat vain maanomistajat, edes suomalaisten kuluttamien tuontihyödykkeiden tuottamisen menetelmillä ei ole mitään merkitystä.

On aika yllättävää kuinka suuria kokonaisuuksia voidaan hallita suoralla demokratialla, esimerkiksi Espanjan tasavallan aikana (1936-1939) tehtiin onnistuneita kokeiluja junaliikenteen osuuskunnallisesta hallitsemisesta. Vaikka paikallistasolle viedyt talousjärjestelmät saisivat aika pitkälle päättää siitä miten tuotteiden ja tarvikkeiden vaihto hoidetaan, on ehdottomasti huolehdittava siitä että elämän perusedellytykset eivät enää ikinä ajaudu kauppatavaraksi, mikä on pitkälle kehittyneen kapitalismin väistämätön tulos. Oma talousjärjestelmämme on saavuttanut huippukohdan jossa mittakaavaedut tuovat meille enää shampanjavispilän kaltaisia "tarpeellisia" esineitä, järjen käyttö ja todellinen kehitys taas ei varmasti lopu vaikka joistain nykyjärjestelmän eduista luovuttaisiinkin uuden järjestelmän saamiseksi.

Tällaisena etuna tarkotan lähinnä kenen tahansa suurempaa tai pienempää mahdollisuutta nousta toisia ihmisiä sortavaan valtaeliittiin. Toive tästä auttaa nykyään monia ihmisiä selviämään arkipäiväisessä elämässä, mutta toisaalta myös estää selkeitä muutoksia parempaan.

Anarkistit ovat perinteisesti välttäneet ihanneyhteiskunnan liian pitkälle menevää suunnittelua etukäteen, ihmiset osaavat varmastikin päättää itse parhaiten mikä heille sopii sitten kun suunnanmuutos on tehty. Epätasa-arvon ja sorron postaminen ja ympäristön suojelu - siinä kolme näkemystä tulevasta yhteiskunnasta jotka ovat varmasti selkeämpiä, realistisempia ja toteuttamiskelpoisempia kun kaikkien puolueiden ohjelmat yhteensä.

Ihmisille joille järjestelmän pysyminen on yhdentekevää suosittelen äänestämistä. En elä illuusiossa ettäkö alati laskeva äänestysprosentti tarkoittaisi ihmisten yhteiskunnallista heräämistä, mutta turhautumista ja suuttumusta se ainakin kuvastaa - mistä ei ole enää pitkä matka kaduille lähtemiseen. Ja siellä me olemme odottamassa!
Subscribe

  • Post a new comment

    Error

    default userpic

    Your IP address will be recorded 

    When you submit the form an invisible reCAPTCHA check will be performed.
    You must follow the Privacy Policy and Google Terms of use.
  • 0 comments