Antti Rautiainen (anttirautiainen) wrote,
Antti Rautiainen
anttirautiainen

Huomioita köyhyydestä ja taistelusta sitä vastaan

(julkaistu Muutoksen kevät - lehdessa syksyllä 1999 ja Unelmia maailmasta - kirjassa (toim. Outi Hakkarainen, Miia Toikka ja Thomas Wallgren, Like 2000). Sama englanniksi alapuolella)

Tämä alustus on tehty Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Intia-työryhmän 12.3.1999 järjestämää dialogiseminaaria varten, seminaarin aihe oli "kehitysmaaliikkeen lähteet", ja paikalla oli aktivisteja neljältä eri vuosikymmeneltä. Kirjoitus on tarkoitus julkaista osana kirjoituskokoelmaa, mutta koska Muutoksen kevään lukijakunta on arvatenkin aika erilainen kun tulevan kirjoituskokoelman, ansaitsee tämä kirjoitus ehkä paikkansa myös siellä.


Keväisen dialogi-seminaarisarjan idea oli "kehitysmaasuhteiden demokratisointi", aktivistit kehitysmaista ja länsimaista keskustelisivat omista lähtökohdistaan jotta he voisivat saavuttaa todellista ymmärrystä toistensa liikkeiden lähtökohista. Kehitysmaiden liikkeitä edusti Intian Maan ystävät, Lokayan. Oma alustukseni oli kokoelma hajanaisia huomioita, ensiksi kehityskeskustelua pidempään seuranneille tutun oloisia huomioita köyhyydestä, toiseksi 90-luvun alakulttuurista ja lopuksi lyhyesti omista lähtökohdistani.

Köyhyyden synty

Minut pyydettiin tänne puhumaan aktivistien uuden sukupolven edustajana. Kiinnostuneena ihmettelin, mitä tämän seminaarin aihe - kehitysmaaliikkeen lähtökohdat - oikeastaan tarkoittaa? Minua kehitysmaaliikkeen olemassaolo ei koskaan ole hämmästyttänyt. Mielestäni on luonnollista, että jos jossakin on kurjuutta ja köyhyyttä, on myös yrityksiä vähentää sitä. Näin ollut kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina. Aktivistit ovat vain pieni osa suomalaista kehitysmaaliikettä - viime vuosikymmenien aikana yli puolet suomalaisista on tavalla tai toisella osallistunut siihen, joko antamalla rahaa Punaiselle Ristille tai tekemällä vapaaehtoistyötä Taksvärkkipäivänä. On myös luonnollista, että jotkut ihmisiä uhraavat enemmän aikaansa ja vaivaansa kuin toiset.

Mutta mistä kurjuudessa oikeastaan on kysymys? Ennen kuin apua alettiin antaa, täytyi olla merkkejä kurjuudesta ja merkkejä siitä, että jotakin olisi tehtävissä. Näitä merkkejä alkoi näkyä jo kauan sitten - mutta oliko silloin kyse samoista tulkinnoista kuin nyt?

Niin kolonialismin kuin kehitysavunkin takana on kaksi suurta ideologiaa. Ne ovat kristinusko ja - suurempana ja vahvempana - markkinakapitalismi. Kun valloittajat ja kauppiaat aloittivat valloitusretkensä, heidän tavoitteenaan oli varmasti luoda mahdollisimman paljon varallisuutta keinoilla millä hyvänsä. Heidän mukanaan matkasivat jesuiitat tekemään alkuasukkaista ihmisiä kastamalla heitä. Rinnan heidän ihmiskäsityksensä kanssa kulki kapitalismin ihmiskuva: jokainen, joka tuli osaksi maailmantaloutta, ansaitsi ihmisarvon. Toisinajattelevat papit taistelivat alkuasukkaiden brutaalia alistamista vastaan liittämällä heidät osaksi kristikuntaa. Kun maallinen kehitysapu alkoi satoja vuosia myöhemmin, alkuasukkaat alettiin liittää osaksi kapitalistista maailmantaloutta suoraan ilman kristinuskon väliporrasta. Syntyikö kehitysapu samasta länsimaisesta ylemmyydentunteesta, josta myös kolonialismi oli saanut alkunsa: ajatuksesta, että länsimaiset ihmiset tietävät parhaiten, mikä on muille hyväksi?

Satojen vuosien ajan ihmisten ajateltiin elävän kurjuudessa, jos he olivat pakanoita tai elivät primitiiviseksi käsitetyssä omavaraistaloudessa. Ensimmäinen merkki avun tarpeesta oli siis barbaarisuus - merkki siitä, että ihmiset oli pelastettava heidän alkukantaisuudestaan. Useimpien suomalaisten mielessä alkukantaisuus edelleen leimaa kuvaa etelästä, ja vaikka siihen on myähemmin sekoittunut kuvia Sahelin nälkäänäkevistä lapsista, vain harvoilla on mitään käsitystä siitä, miksi nämä ihmiset näkevät nälkää. Heidän ja heidän hallitustensa ajatellaan olevan kykenemättämiä huolehtimaan itsestään, ja avun tarpeen nähdään syntyvän tästä.

Pitkä matka mielikuvista tietoon

Yrityksiä muuttaa länsimaista käsitystä etelän ihmisistä todenmukaisemmaksi on ollut lähes yhtä kauan kuin vääriä mielikuviakin. Pian valloittajien jälkeen ilmestyivät ensimmäiset länsimaalaiset, jotka puhuivat yleismaailmallisten ihmisoikeuksien puolesta. Valistuksen ajan keskusteluista 1700-luvulta läytyy paljon yhtymäkohtia meidän aikamme keskusteluihin. Tällöin huolenaiheena oli muun muassa orjakauppa, jonka vastustaminen johti sen lopettamiseen seuraavalla vuosisadalla. Voltairen Candidesta löytyy kritiikkiä tekopyhiä kuninkaita ja jesuiittoja kohtaan kuten myös ajatus Eldoradosta, paikasta etelässä, jota länsimainen kehitys ei ole vielä pilannut - kuva, joka edelleen elää monien länsimaisten idealistien mielissä.

Eldorado on kuitenkin vain harvoin totuus etelän alkuperäisistä kulttuureista. Planeetallamme ei juuri ole ollut kulttuureja, joissa vauraus ja sotilaallinen valta olisivat olleet yhdentekeviä, ja juuri tämä on mahdollistanut alkuperäiskulttuurien sulautumisen valloittajien kulttuureihin. Köyhyyttä ja kurjuutta on aina mitattu vain oman kulttuurimme mittapuulla, mutta käsityksemme valloitettujen kurjuudesta ei ole ollut pelkkä kapeakatseisuudesta juontava typerä mielikuva sen jälkeen kun valloitetut kulttuurit sulautuivat valloittajien kulttuureihin. Siitä tuli täyttä totta. Yhteiskunnassamme tulokkaat aloittavat aina pohjalta, ja suuri enemmistä valloitetuista afrikkalaisista, amerikkalaisista ja aasialaisista on pysynyt siellä näihin päiviin saakka.Kehitysapu on kehittynyt paljon sitten alkuaikojen ja kehittyy edelleen. Toivottavasti jokaista askelta taaksepäin on seurannut askel tai kaksi kohti todellista, avunsaajien tarpeisiin perustuvaa solidaarisuutta. Apu siis jatkuu, ja me olemme oppineet jotakin, ainakin toivottavasti. Kyynisemmin voisi sanoa, että avun lopettaminen tekisi siitä päättävistä ihmisistä työttömiä.

Vaikka kurjuus ja köyhyys määriteltäisiin uudestaan, ei se juuri auttaisi ihmiskunnan enemmistöä. Olemme liian monta vuosisataa myöhässä. Kun opimme, ettei todellinen kurjuus ole vain puutetta perustoimeentulosta vaan myös biodiversiteetin ja alkuperäisten kulttuurien tuhoutumista, huomasimme äkkiä sitä olevan yhtä lailla omilla takapihoillamme kuin tuhansien kilometrien päässä etelässä. Siten syntyivät liikkeet, joita voi nimittää myös kehitysmaaliikkeen sivuhaaroiksi: ympäristöliike ja myöhemmin globalisaatiovastainen liike.Tietysti ympäristöliike on paljon enemmän kuin pelkkä kehitysmaaliikkeen sivujuonne, mutta perinteisesti se on lainannut merkittävän osan luonto-, yhteiskunta- ja muutoskäsityksistään Gandhilta, Amerikan intiaaneilta ja muilta kolonialismin vastaustajilta. Moottoriteiden rakentamista, hakkuita ja tehtaita vastustetaan pohjoisessa etelästä opitun ideologian mukaisesti - tai ideologian, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen on heikentynyt pohjoisessa ja jonka etelä opettaa nyt meille uudestaan. Tarpeemme ovat yhteiset, ja niin etelän kuin pohjoisenkin ihmisten selviytymisen kannalta on tärkeää, että opimme myös puolustamaan niitä yhdessä.

Huomioita minun sukupolvestani

90-luvulla nuoret tulevat mukaan kehitysmaaliikkeeseen monin eri tavoin. Jotkut ovat tehneet vapaaehtoistyötä kehitysapuprojekteissa, jotkut opiskelevat kehitysmaatutkimusta yliopistossa ja haluavat tehdä jotakin myös käytännössä, jotkut ovat asuneet etelässä tai heillä on siellä ystäviä. Haluaisin tarkastella yhtä mukanaolon tapaa lähemmin, nimittäin alakulttuuria.

Iltapäivälehtien otsikoista tutut 90-luvun nuorisoliikkeet muistuttavat enemmän alakulttuuria kuin edeltäjänsä. Merkittävimpiä liikkeitä ovat eläintenoikeusliike, radikaaliekologinen liike, anarkistinen liike ja sosialistinen liike. Liikkeiden jäsenet ovat osittain samoja. Mistä nämä ihmiset tulevat? 90-luvun nuorisoliikkeiden juuret ovat paljolti punk-kulttuurissa, vaikka useimmilla aktivisteilla ei olekaan punk-taustaa, ja nekin, joilla on, ovat kasvaneet siitä ulos vuosia sitten. Silti ihmiset jotka pitävät järjestöjä pystyssä ostamalla niiden materiaalia, liittymällä jäseniksi ja osallistumalla mielenosoituksiin tulevat usein punk-kulttuurin piiristä. Vuonna 1999 Tampereella pidetyille ekoanarkistisille Mustavihreille päiville, joiden ohjelmassa oli muun muassa paneelikeskustelu omavaraistaloudesta ja mielenosoitukset Shelliä ja McDonaldsia vastaan, osallistui viisisataa ihmistä, joista vähintään kolme neljäsosaa voidaan laskea punk-kulttuurin piiriin.

Punkin rooli tiedostavan nuorison "avantgardena" on hyvin ristiriitainen.Yhtäältä siihen liittyy hallitsematon alkoholin käyttö, toisaalta myös poliittiselle aktiivisuudelle omistautuminen. Liike vastustaa globalisaatiota ja monokulttuuria, mutta on itse monokulttuurisuuden huippu - lähes kaikissa maailman maissa on punkkareita, ja heidän kulttuurinsa on samanlainen Suomesta Filippiineille. Kaikkialla yhdeksänkymmentä prosenttia punkkareista ei välitä vähääkään politiikasta satunnaista mielenosoituksiin osallistumista lukuunottamatta, kun taas 5 - 10 prosenttia punkkareista omistaa suurimman osan ajastaan politiikalle. Musiikki on usein hyvin kantaaottavaa - tosin sanoista harvoin saa yhtään mitään selvää.

Suomessa punk-liike oli poliittinen myös kukoistuskautenaan vuosina 1978-1981. Useimmissa muissa maissa taas poliittiset bändit jäivät kaupallisten varjoon ja punkista tuli poliittisempaa vasta sitten kun se jäi valtavirran ulkopuolelle. Tämän vuosien 1980-1983 tienoilla tapahtuneen muutoksen jälkeen kulttuuri, elämäntapa, hiusmuoti ja pukeutumistyyli ovat säilyneet lähes muuttumattomana muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Näihin poikkeuksiin lukeutuu "Straight Edge"-liike, joka vastustaa punk-kulttuuriin liittyvää tuhoisaa päihteiden käyttöä. "Streittarit" kieltäytyivät kaikista päihteistä ja omaksuivat pian veganismin, mikä muodosti pohjan eläintenoikeusliikkeen laajenemiselle anglosaksisista maista muualle Eurooppaan ja maailmaan (sittemmin vegaani ja straight-edge punk-kulttuuri ovat eronneet toisistaan alkuperäkaupungeissaan).

Punk-kulttuuri on erikoislaatuinen nuorisokulttuuri myös siinä suhteessa, että se on eräänlainen jäännös menneestä, reliikki. Yleensähän nuorisokulttuurin ajatellaan olevan aina ajan hermolla. Mutta koska maailma muuttuu niin hitaasti, punk-kulttuurin pysyvyys on taannut jonkinlaisen turvallisen tilan puhua globaalista tasa-arvosta silloin kun siitä puhuminen ei ole trendikästä nuorten keskuudessa. Alakulttuuristuminen ei ole hyväksi liikkeelle, koska alakulttuurin muodon saanut liike on helppo nähdä marginaalisena, ja se nostaa tavallisten, rehellisten keskiluokkaisten ihmistenö mukaantulon kynnystä. Mutta on silti parempi, että liike on olemassa alakulttuurin muodossa kuin että sitä ei olisi lainkaan.

Mikä on kehitysmaaliikkeen suhde radikalismin uuteen aaltoon, joka usein on unohtanut Gandhin opetukset? Poliittinen aktiivisuus vaatii syntyäkseen usein tietynlaisen shokin, heräämisen unesta, jossa kaikki on hyvin maapallolla. Väittäisin etelän huutavan kurjuuden ja ympäristömme tuhoutumisen olleen sellainen shokki monille eläinten oikeuksia puolustaville, vaikkei heidän tavoitteillaan päältäpäin näyttäisikään olevan paljon tekemistä tämän alkuperäisen kokemuksen kanssa. Mutta käsittääkseni sama koskee oikestaan myös 70-luvun taistolaista nuorisoliikettä - retoriikassa vedottiin etelän kurjuuteen, mutta toiminta, joka suuntautui pääasiassa Suomen EEC- ja NATO-jäsenyyttä vastaan, ei ensinäkemältä tunnu juurikaan liittyvän siihen.

Etelällä on suuri merkitys eläintenoikeusliikkeen toiminnassa. Oikeutta eläimille -yhdistyksen kasvissyönnin edistämiseksi levittämässä lentolehtisessä, joita jaettiin tuhansittain suomalaisissa kaupungeissa vuosina 1996-1997, syyt ryhtyä kasvissyöjäksi aloittamalla Terveydellisistä syyt - kuten voi olettaakin valistuksen kohteena olleen kaupunkilaisnuorison atomistiset arvot tuntien. Toisena tulevat globaalit syyt - kasvissyönti keinona taata ruoan riittävyys seuraavalla vuosituhannella, kolmantena ympäristösyyt ja eläinten kärsimykset vasta neljäntenä! Muita linkkejä kehitysmaaliikkeen ja eläintenoikeusliikkeen välillä on muun muassa se, että suomalainen eläinoikeusliike on saanut vaikutteita vastaavasta intialaisesta liikkeestä.

Tavallaan uudet liikkeet hyökkäävät suoremmin globaaleja valtarakenteita vastaa kuin 60- ja 70-lukujen liikkeet: vanha sukupolvi ei kampanjoinut tiettyjä monikansallisia yrityksiä vastaan kun nykyisin taas esimerkiksi Nike, Shell ja McDonald's ovat kampanjointikohteina.

Sisäisestä voimasta

Kysymys sisäisistä voiman lähteistä on noussut esiin keskusteluissamme. Minä perustelen toimintaani normeilla ja moraalisuudella. Mutta vaikka toimintani näyttäisikin perustuvan johdonmukaiseen filosofiseen teoriaan, on sen avulla vaikea motivoida itseään toimimaan. Jos valitsen kantilaisen moraalin, joka perustuu kategoriseen imperatiiviin: tee kuten kaikkien muidenkin pitäisi tehdä maailman parantamiseksi, on tehtävä mahdoton, koska en voi olettaa toisten ihmisten tekevän samoin. Utilitarismistakaan ei ole apua: jos aina pyrkisin maksimoimaan tekojeni tulosta, en koskaan saisi rauhaa - valvoisin yöt miettien, ovatko hankkeeni varmasti kaikkein olennaisimmat maapallon pelastamisen kannalta vai keskitynkö totaalisiin epäolennaisuuksiin. Ja vaikka olisinkin varma että olen keskittynyt olennaiseen, voisinko olla varma siitä, että minun on mahdollista päästä tavoitteeseeni? Tällöin en myöskään voisi olla kadehtimatta ihmisiä, jotka ovat saaneet jotakin todella suurta aikaan.Moraalinen perusta, joka sallii minun toimivan levollisin mielin, on yhteisöllisyys. Minun ei tarvitse jatkuvasti miettiä, mitä ihmettä teen jossain räntäsateessa jakamassa tietoa kiireisille, välinpitämättömille ihmisille. Kun on ottanut tehtäväkseen olla piikkinä yhteiskunnan lihassa, tietää olevansa oikeassa paikassa. Aktivismin moraali perustuu tunteisiin. Jos jokin hanke ei tunnu omalta, ei sen kanssa kovin montaa päivää viitsi puuhata. Aktivismi on ilo. Jos se joskus tympäisee, pidä viikko lomaa ja tule sitten takaisin.
Subscribe

  • Post a new comment

    Error

    default userpic

    Your IP address will be recorded 

    When you submit the form an invisible reCAPTCHA check will be performed.
    You must follow the Privacy Policy and Google Terms of use.
  • 0 comments